Matkalla maailman huipulle

Teksti: Johanna Suominen Kuva: Kuvapalvelu OK / Kimmo Rampanen

Jo pikkupoikana Kristian Pullilla oli eräs unelma, valtavan suuri haave, joka lopulta kasvoi ihan oikeaksi tavoitteeksi. Että jonain päivänä hän kilpailisi maailman arvostetuimmissa kilpailuissa, olympiarenkaiden alla, Suomen väreissä. Lapsuuden haaveista ollaan kuljettu pitkä matka, ja pian jämsäläinen pääsee toteuttamaan unelmansa astuessaan Tokion olympialaisten kisakoneeseen.

– Joo ei tätä meinaa vieläkään todeksi uskoa, on kyllä upea fiilis, Kristian hymyilee Jämsänkosken Oinaalan urheilukentällä. Pituushyppypaikka saa olla nyt rauhassa, sillä Suomen paras pituushyppääjä on tällä kertaa kentällä ainoastaan kuvauksia ja rupatteluhetkeä varten.

Keväällä Kristian nousi koko kansan puheenaiheeksi, kun Puolassa EM-hallikisoissa hän leiskautti pronssin arvoisen hypyn. Hurja hyppy kantoi uuteen sisäratojen suomenennätykseen 824. Kukaan suomalainen ei ole 21 vuoteen saanut halliyleisurheilun mitalia, joten syystäkin Kristianin saavutus on kerännyt valtaisan huomion. Samalla ylittyi olympialaisten raja. Jo viime vuonna hyppy kulki erinomaisesti; silloin syntyi uusi ulkoratojen suomenennätys 827.

”Jämsässä on kotini”

Ennen Japaniin lähtöä mies ehtii viettämään aikaa kotikonnuillaan Jämsässä. Urheiluleirit ja kisat vievät Kristiania ympäri maailmaa, ja hän asuukin suurimman osan vuodesta ulkomailla. Mutta kesällä tullaan aina Suomeen, ja ennen kaikkea Jämsään.

– Täällä on mun kotini. Jämsässä asun vanhempieni luona, rakensimme sinne juuri punttisalin, ja urheilukenttäkin on lähellä. Joten mahdollisuudet harjoitteluun ovat hyvät, kesäkuussa Espanjasta palannut Kristian kertoo.

Kotikenttä on Paunu, joka saa vilpittömät kehut:

– Mainio kenttä, siellä on tehty kovia tuloksia. Minulle tuttu tietenkin jo lapsuudesta saakka, mutta myös muutoin erinomainen; keskinopea rata, erittäin hyvät lankut ja hyvä kasa. Eikä ole ruuhkaa, hyvin mahtuu treenaamaan.

26-vuotias Kristian on jo kierrellyt maailmalla paljon, ja mies sanookin olleensa aina kansainvälinen tyyppi, joka tutustuu avoimin mielin toisiin kulttuureihin ja ihmisiin. Myös rakkaus on löytynyt ulkomailta. Urheilu-uran jälkeisiä suunnitelmia ei vielä tarvitse miettiä, mutta todennäköistä on, että työ jatkossakin on kansainvälistä ja liikkuvaa.

Tällä hetkellä mennään urheilu edellä, ja opinnot Tampereen teknillisessä korkeakoulussa etenevät taustalla. Tarkoitus on toki joku päivä valmistua, mutta vielä sillä ei ole kiirettä. Nyt on aika urheilla, ja ottaa siitä kaikki ilo irti.

Kuva: Kuvapalvelu OK

Tähtihetkiä

Kristianin tie huippu-urheilijaksi on alkanut lapsuudesta, ja vanhempien uutterasta kannustamisesta liikunnan pariin. Kaikki mahdolliset lajit on kokeiltu, ja vanhemmat kuskasivat Kristiania ja tämän pikkuveljeä moninaisiin harjoituksiin. Jääkiekko, jalkapallo, suunnistus ynnä moni muu on käyty läpi.

– Olen kiitollinen siitä, että on annettu mahdollisuuksia, on viety ja kannustettu. Nuorena jo hoksasin, että yksilölajit ovat enemmän mun juttu, kun taas veljestä tuli salibandyn pelaaja.

Aika nopeasti kävi ilmi Kristianin hyvät ominaisuudet yleisurheilun teholajeihin, ja menestystä alkoi tulla. Kolmiloikan 15-vuotiaiden suomenmestaruushopea on jäänyt erityisesti mieleen.

– En ollut vielä aloittanut voimaharjoittelua, enkä ollut fyysisesti lainkaan valmis, mutta silti pärjäsin. Tajusin että minulla on mahdollisuudet vaikka mihin.

Kristianin valmentaja on hänen isänsä Seppo Pulli, ja alusta saakka yhteistyö on ollut sujuvaa. Kristian myöntää, että nuorempana saattoi olla erimielisyyksiäkin, mutta se kuului asiaan. Homma toimii parhaiten avoimessa keskustelusuhteessa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Nykyään keskitytään pituushyppyyn, ja tavoitteet ovat selvät: nyt tähdätään maailman huipulle.

Pituushyppy on lajina haastava, ja se on yksi syy, miksi se Kristiania kiehtoo. Kun kaikki pienetkin palaset loksahtavat kohdilleen, on onnistumisen tunne huikea. Sitä tunnetta metsästetään uudestaan ja uudestaan.

– EM-pronssihyppy oli juuri sellainen. Todellinen tähtihetki.

Työtä ja tunteita

Matka pikkupojan unelmasta tähän pisteeseen ei tietenkään ole ollut helppo. Se on sisältänyt valtavan määrän työtä ja erilaisia tunteita, onnistumisia, pettymyksiä, epätoivoa, iloa, koko tunteiden skaalan. Joka ikinen hetki on ollut merkittävä.

– On epäonnistumisia ja heikkoja hetkiä, mutta juuri ne kasvattavat, vievät eteenpäin. Ympäristön tuki on tärkeää, etenkin silloin nuorempana. Tässä kasvaa itse urheilijana pikkuhiljaa, ja oppii ymmärtämään aina vain paremmin. Paljon saa tehdä töitä itsensä kanssa.

Urheilija joutuu kestämään monenlaista kommenttia, mutta Kristian kertoo olevansa lopulta itse itsensä kovin kriitikko. Kokemus opettaa ottamaan vastaan kaikenlaisen palautteen, ja samalla se opettaa myös paljon muuta, kuten nauttimaan onnistumisista, olemaan ylpeä niistä tähtihetkistä. Jämsässä mies saa osakseen lämminhenkistä kannustusta ja tsemppausta, mikä tietenkin tuntuu hyvältä. Varsin aiheellisesti Kristian valittiin tänä vuonna Jämsän Vuoden urheilijaksi.

Kristian edustaa helsinkiläistä urheiluseuraa Viipurin Urheilijoita, mutta on alun perin Kaipolan Vireen kasvatti. Mukavia muistoja Kaipolan Vireestä on kertynyt paljon. Jämsä tulee aina pysymään sydämessä, vaikka ura veisi miestä mihin tahansa. Etenkin pienen kaupungin rauha ja kiireettömyys ovat arvokkaita asioita, joita tulee joskus ikävä.

– Missään muualla en pysty rentoutumaan ja rauhoittumaan yhtä hyvin kuin täällä. Juuri nyt täällä on hyvä olla, on aurinkoa ja valoa.

Kristianin kesäsuunnitelmiin kuuluu tietysti Tokio, mutta myös muuta tärkeää, kuten oleilu mökillä, saunominen ja uiminen, perhe sekä muut rakkaat ihmiset. Varsinaisen lomailun aika on vasta syksyllä, mutta onneksi sitä ennen ehtii vähän nauttia Suomen suvestakin.

 


Koti Keniassa, juuret Jämsässä

Teksti ja kuvat: Johanna Suominen

Luonto on aina ollut Viola Walleniukselle tärkeä. ”Keniassa meidän lähellä on mangrovemetsä, tosi kaunis paikka. Äänekkäämpi kuin suomalainen metsä, mutta rauhoittava silti.”

Kun Viola Wallenius herää tavanomaisena arkiaamuna, on kello kuusi ja lapset aloittaneet aamutouhunsa. Valo, oman perheen tai naapuruston äänet, kuten kukon kiekaisu, toimivat herätyskellona. Pian lapset lähtevät kouluun, ja Viola suuntaa Home Street Home Centerin toimistolle. Paitsi jos keittiöön tunkeutuneet apinat ovat yöllä mellastaneet jauhopussin parissa, on ensin vuorossa siivoushommia.

Haastattelupäivänä on Viola kuitenkin herännyt aivan toisenlaisissa maisemissa, Jämsän Haaviston rauhassa. Molemmat paikat ovat rakkaita, mutta koti on nykyään Keniassa, Makongenin kylässä. Siellä 25-vuotiasta perheenäitiä odottelee puoliso Salim ja kahdeksan sijaislasta, iältään 6­–16 vuotta. Sekä suuri joukko ystäviä ja tuttavia.

Jämsänkoskelta kotoisin olevalta Violalta ilmestyi tänä keväänä kirja, Koti Keniassa, jonka suuri suosio on ollut yllätys.

– Onhan tämä ollut uskomatonta, ensimmäinen painos myytiin loppuun kolmessa päivässä, ja nyt suunnitteilla on kolmas painos. Olen saanut valtavasti positiivista palautetta, esikoiskirjailija iloitsee ja paljastaa, että jatkoa on jossain vaiheessa luvassa.

Kirja on tarina Home Street Home -hyväntekeväisyysyhdistyksen synnystä ja Violan matkasta, se on järjestön sekä samalla nuoren naisen kasvukertomus. Ensimmäinen reissu 18-vuotiaana Afrikkaan oli käänteentekevä kokemus.

– Lukion jälkeen tulevaisuudensuunnitelmani olivat auki, enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Lähdin vapaaehtoistyöhön Keniaan, ja heti sen jälkeen jäi vahva tunne, että en voi jättää tätä tähän. Aika nopeasti virisi ajatus yhdistyksen perustamisesta.

Home Street Home ry rekisteröitiin 2014, ja se toimii lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien puolesta Keniassa. Alun perin ajatus oli rakentaa lastenkoti, mutta pian toiminta laajeni monipuoliseksi auttamistyöksi. Nyt erilaisia projekteja on takana jo monia, muun muassa puhtaaseen veteen, hygieniaan, koulutukseen ja tyttöjen asemaan liittyen. Viimeisin iso hanke on yhteistyössä Kalevala Korun kanssa toteutettu Kalevala Training Center, jossa tällä hetkellä opiskelee 50 nuorta naista itselleen ammattia.

– Nyt rakenteilla on päiväkoti kehitys- ja CP-vammaisille lapsille. Tarkoitus on päivähoidon lisäksi jakaa tietoa vammaisuudesta, rikkoa tabuja ja ennakkoluuloja.

Työ on vaativaa, mutta myös palkitsevaa. Viola korostaa, että työtä tehdään yhdessä, ja toimiva tiimi on kaiken edellytys. Palkattuja paikallisia on mukana kymmenkunta, ja lisäksi on muita työntekijöitä. Vapaaehtoisia on saapunut ympäri maailmaa yhteensä yli kaksisataa. Hommia tehdään paikallisten johdolla, ja tärkeää on, että mahdollinen tietotaito jää heidän käytettäväkseen.

Violan tarinat ovat rankkoja, täynnä surullisia kohtaloita, epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta. 12-vuotiaita raskaana olevia tyttöjä, nälkäisiä perheitä, sairauksia ja epätoivoa. Mutta myös paljon muuta: onnistumisia, valoa ja iloa, lämpöä ja välittämistä. Pelastettuja lapsia ja perheitä, oikeutta ja toivoa.

– Työ itsessään auttaa jaksamaan. Yksikin kipinä, se miten näkee lapsen olojen kohentuneen, vaikka yksittäinen hymy, kantaa pitkälle. Ja se yhteisöllisyys, se on uskomattoman hienoa. Eräänä yönä muurahaiset valtasivat meidän talon, ja hetkessä olivat naapurit auttamassa häätötyössä, keskellä yötä. Eräs sanonta, ubuntu, tarkoittaa että minä vahvistun, jos me vahvistumme, minä olen heikko, jos me olemme heikkoja.

Violan tie ei ole ollut helppo, mutta auttamisenpalo ei ole sammunut, vaan päinvastoin. Hän uskoo, että jokainen voi auttaa, ja pienikin teko vaikuttaa. Eikä kaikkien tarvitse lähteä Afrikkaan, sillä hyvää voi tehdä ihan omassa lähipiirissä.

Home Street Home on Violalle elämäntapa, josta ei oteta lomaa. Omia akkujaan nainen käy lataamassa kuljeskelemalla ja joogaamalla kodin lähellä mangrovemetsässä. Arki on hektistä, joten joskus mieli vetää hiljaisuuteen. Jämsäläiset metsät ovat yksi asia mitä Viola välillä kaipaa.

– Eniten ikävöin Suomesta tietenkin perhettä ja ystäviä, rakkaita ihmisiä. Myös luonto täällä Jämsässä on upeaa, nyt olen nauttinut Haaviston rauhasta ja hiljaisuudesta, liikkunut luonnossa ja ihaillut kevään heräämistä.

Jämsällä on edelleen paikka Violan sydämessä, sillä täällä on omat juuret ja monet tärkeät kokemukset.

– Minulla on ollut ihana lapsuus, täällä on ollut hyvä kasvaa. Minua on kannustettu ja tuettu, ja nytkin olen saanut paikkakuntalaisilta paljon positiivista palautetta. Moni tulee juttelemaan, ja tsemppaamaan, mikä tuntuu hyvältä.

Viola Wallenius käy Suomessa pari kertaa vuodessa. ”Synnyinseudulle Jämsään on aina ilo palata, rakas paikka ja rakkaita ihmisiä.”

Valoa kohti!

Vuoden lyhin päivä on takanapäin, joulu on jo porstuassa ja uuden vuoden alku aivan kulman takana. On aika saatella merkillinen vuosi 2020 historian lehdille.

Kulunut vuosi on ollut raskas. Se on ollut raskas koronapandemian ja muuttuneen arjen kautta kaikille, mutta meille jämsäläisille se on ollut poikkeuksellisen raskas. Metsäteollisuuden murros koronan kiihdyttämänä iski meihin voimakkaasti Kaipolan paperitehtaan sulkemisen myötä. Sadat ihmiset, perheet ja kodit ovat kokeneet henkilökohtaisen menetyksen, joka suuruudessaan vaikuttaa meihin kaikkiin. Kriisien keskellä työtä on riittänyt myös toimintakulttuurin uudistamisessa ja kaupungin toiminnan välttämättömissä muutoksissa.

Elämme edelleen keskellä murrosta ja tuleva näyttää vielä osin sumuiselle. Valoa kohti me olemme kuitenkin menossa ja voimme luottaa siihen, että jälleen kirkastuu. Pandemia väistynee rokotteiden myötä ja tulevan vuoden aikana päässemme rakentamaan pandemian jälkeistä elämää. Yritysrintamalta kuuluu voimakasta kehittämishenkeä ja uusia työpaikkoja syntyy alueelle. Tahtomme on, että Kaipolakin saa aikanaan uuden alun.  Uusia alkuja on monella saralla – aivan viime päivinä olemme saaneet positiiviset rahoituspäätökset niin ensilumen ladulle kuin yhteisölliseen työtilaan vahvistamaan muun muassa monipaikkaisuuden kehittymistä.

Jämsän kaupungin toimintakulttuurin tilannekuva muodostuu paraikaa henkilöstön ja päättäjien yhteisenä. Haasteita riittää, mutta selkeästi myös tahtoa niiden ratkaisuun. Positiivisia havaintoja nousee esiin, niin yhdessä tekemisen ja avoimuuden lisääntymisestä, toimintaympäristön kehittämisestä kuin toimivista palveluistakin.  Vastauksista voi päätellä ainakin yhden yhdistävän asian – Jämsä on tärkeä ja merkityksellinen paikka suurelle joukolle ihmisiä. Sen varaan on hyvä rakentaa ja ikävätkin ilmiöt ovat yhdessä ratkaistavissa. 

Kulunut vuosi on ollut minulle ensimmäinen Jämsässä – ja kovin erilainen, kuin olisin koskaan voinut odottaa. Vaikeina hetkinä on aina löytynyt joku käsi olkapäälle, kiitos tai kannustuksen sana ja se on auttanut jaksamaan. Olen tästä jämsäläisille todella kiitollinen. Tulevaan lähden valoisin mielin ja omalta osaltani teen parhaani, niin haasteiden ratkaisemissa kuin uusien alkujen tukemisessa. Toivottavasti tuleva vuosi antaa mahdollisuuden jälleen tavata kasvotusten ja käydä yhteistä keskustelua tätä vuotta paremmin. Monen monta työyhteisöä, yritystä, yhteisöä ja kyläkuntaa on toiveissa päästä rajoitusten hellitettyä tapaamaan.

Uusi vuosi alkakoon suotuisissa tuulissa. Toivottavasti jokainen saa joulun aikaan hetken hengähtää ja levätä arjen kiireistä. Teille, jotka olette joulun töissä, toivon joulun iloa ja valoa myös työpaikoille. Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Hanna Helaste

Henkilöstötontun joulusatu

Olipa kerran ja useamminkin tai ei ollutkaan kaksi lelupajaa: Vekkulan Lelupaja ja Hopsulan Lelu ja Noppa. Lelupajassa lokakuun alkupäivinä tarkkailijatontut liikkuivat hillityn hallitusti kylän pihamailla seurailemassa lasten touhuja ja pajassa paketteja läjäpäin odotti huipennusta, jouluaattoa. Iloisesti rupatellen tontut käärivät paperia nukkejen ylle ja kirjoittivat nimiä, sujauttivatpa ylimääräisen mekonkin lapsen iloksi nukelle pakettiin. Pajan johtaja Teuvo ”Pukki” Korvatunturi valoi uskoa tonttuihinsa aikataulun pitävyydestä ja muistutti glögitaukojen sekä tonttuvenyttelyn tärkeydestä.

Naapurikylällä Lelussa ja Nopassa kävi tohina ja karjunta. Lahjatavoitteesta ¾ oli valmistumatta ja mekkokangasta oli tärvätty laskuvarjoihin kysymättä johtajalta, Jouko ”Keppi” Koivuniemeltä. Kolmatta päivää tontut kuulivat virheestään ja samalla sekoilivat tarkkailupuuhissaan. Taidettiin siellä juostessa liukastellakin pihamailla. Kettulan kaupunginosan lapset olivat tehovalvonnassa ja Meikkulan lapset eivät olleet tonttuja nähneetkään.

Tilanteesta selvitäkseen Herra Koivuniemi päätti palkata erillisen henkilöstötontun pitämään tonttuja kurissa sillä välin, kun hän kuunteli lasten joululahjatoiveita ostoskeskuksessa. Tämä kaikki tapahtui ennen koronaa. Koivuniemen verenpainetta tosin nostatti lasten karamelleista lähmäiset kädet ja epäröinti pukin vastaanotolla toiveita pohtiessa.

Henkilöstötonttu olikin toiminut pitkään tonttuna Vekkulassa eli kokonaiset 80 vuotta nuoresta iästään huolimatta. Nyt hän oli kiinnostunut ammatillisista haasteista. Henkilöstötonttu aloitti työskentelemällä pajassa Lelun ja Nopan väen kanssa ja huomasi tonttujen työskentelystä puuttuvan rakenteet ja toiminnan olevan kovin sekavaa. Herra Koivuniemi oli epäillyt olevan tarpeen palkata tonttuja lisää, mutta henkilöstötonttu havaitsi pian tonttuilun laadun olevan korjaamista vailla.

Henkilöstötonttu aloitti perusteista. Lelussa ja Nopassa arvioitiin tonttutyön vaaroja. Lelulinjalla oli monen tontun parta tai letti jäänytkin liukuhihnan väliin. Nopeasti hän havaitsi tonttujen myös liukastelevan tarkkailukeikoillaan ja hyppelevän mielellään riskialttiisti parvekkeiden välillä. Tonttukyselyitä toteutettiin ja niitä käsiteltiin kehitysiltapäivissä. Yhdessä tonttujen kanssa he kirjasivat tonttuilun toimintaohjeita. Työterveystonttu erikoistui Työterveystonttulassa työlähtöiseen tonttuiluun. Uudella osaamisella tonttuilun altisteet olivat selvillä ja tilanne hallinnassa yhdessä suunnitellen. Lähitonttuja koulutettiin ja nopeasti he oivalsivat tonttujen kuuntelemisen merkityksen tonttuilun kehittämisessä ja johtamisessa.

Lelu ja Noppa alkoi olla iskussa. Lahjoja syntyi ja hamekankaiset laskuvarjotkin olivat löytäneet uuden käyttötarkoituksensa pehmonorsujen nukkumapaikkoina. Säästäisi tilaa kodeissakin, kun suuret eläimet saattaisivat roikkua katosta. Henkilöstötonttu oli tehnyt pitkää päivää ja tyytyväinen. Tonttuakatemian opeista hän oli osannut johtaakin uusia ideoita Lelun ja Nopan lähitonttujen avuksi.

Henkilöstötonttu odotti tonttulakki vinossa Herra Koivuniemen huomaavan koko porukan suuren työn, mutta ei. Vanhanliiton johtajatonttu näki vain puuttuvan lahjatavoitteen ja moitti porukkaa hitaaksi. Ylituotantoon pitäisi yltää, koska Orikylän Pallon ja Pelin tontut olivat sairastelleet poikkeuksellisen paljon ja siellä oltiin halukkaita ostamaan muilta valmistajilta joululahjoja jaettavaksi. Herra Koivuniemi korotti ääntään ja uhkaili työsuhdepipareiden poistolla, eikä yhtään nähnyt millä menetelmillä hyvä tulos pajalla oli luotu.

Henkilöstötonttu laahusti ulos pajasta ja päätti lähteä. Polun haarautuessa hän kuuli nimeään kutsuttavan ja katsahti taakseen. Koko pajan väki oli seurannut häntä. Seuraavan yön pajan väki vietti metsän ladossa pohtien tilannettaan.

Herra Koivuniemi heräsi aamuun ja tyhjään pajaansa. Tasajalkaa hyppien hän huusi ja raivosi tonttujensa perään, mutta ketään ei näkynyt.  Ainahan ne olivat huutoon vastanneet. Äkkiä hän huomasi ikkunasta kurkkivan pienen pojan, joka itki. Koivuniemi tätä ihmettelemään ja poika kertomaan pelkäävänsä joulun olevan peruttu. Pian he siinä yhdessä istuivat ja surivat. Koivuniemikin tunsi jotakin liikahtavan rinnassaan – jotakin lämmintä ja ihanaa – joulun henkeä.

Hän päätti lähteä etsimään tonttujaan. Harhailtuaan tunteja metsässä Koivuniemi tunti itsensä niin yksinäiseksi, että häntä puistatti. Samassa suuresta ladosta kurkisti pienin tonttu, joka tosin sulki nopeasti ladon oven päätontun nähdessään. Koivuniemi sai puhua ja perustella, luvata ja pyytää anteeksi. Ja niin tontut palasivat, tekivät lasten joulun. Eikä Koivuniemikään tuntenut enää tarvetta korottaa ääntään tontuille, koska huomasi heidän ahkeroivan iloisina paljon reippaammin kuin ennen.

Sen pituinen se, eikä se loppunutkaan.

Työturvallisuussatuja ja muita kertomuksia

Työturvallisuuskoulutuksen jälkeen monen elämä ei ole kuin ennen, vaivihkaa sitä huomaa ravintolassa pohtivansa lautasten painavuutta ja hätäpoistumisteiden sijaintia työntekijän näkökulmasta grillillä. Työturvallisuuden voi ulottaa moneen muuhunkin…

Olipa kerran, jos toisenkin: satu. Tarinoita menneestä nykypäivään sijoitettuna työturvallisuustwistillä.

Yksintyöskentelyn vaaroihin joutuu heti Pieni Punahilkka viedessään ruokakoria isoäidilleen metsän halki. Tai Prinsessa Ruusunen, joka ilman henkilönsuojaimia ja asiaankuuluvaa perehdytystä pisti sormensa värttinään ja vaipui syvään uneen.

Puhumattakaan häirinnän ja epäasiallisen kohtelun määrästä Tuhkimoa kohtaan. Äitipuoli teetti tyttörukalla eniten sekä likaisimmat työt ja salli hänen nukkua vain tulisijan ääressä sängyn sijaan. Onneksi sadun prinssi oli huolehtivainen ja haki lasikenkään sopivan käyttäjän, eikä viis veisannut varusteiden sopimattomuudesta.

Rumassa ankanpoikasessa muista poikasista isona ja harmaana erottuva poikanen saa tuta pihan muiden eläinten ivan erilaisuudestaan johtuen. Työnantajan huolehtimisvelvoite ei tarinassa toteudu, eikä siinä kerrota esimiehen keskusteluista ja sovituista toimenpiteistä eikä niiden seurannasta. Poikanen piileskeli koko pitkän talven. Tarina päättyy tilanteen ratkeamattomuuteen omalla työpaikalla kasvaneen poikasen löytäessä toisen porukan, joutsenet. Ja sopeutuessa sattuneesta syystä täydellisesti siihen joukkoon.

Kemikaaliturvallisuuden merkityksestä ja varsinkin niiden oikeaoppisesta säilyttämisestä saamme käsityksen Lumikissa ja seitsemässä kääpiössä. Lumikin tervehtymistä olisi edesauttanut sentään käytettävissä ollut ajantasainen käyttöturvallisuustiedote.

Bremenin musikanteissa eläinten musiikkiesityksessä heidän karkottaessaan varkaita talosta oli kuulovaurio enemmän kuin todennäköinen kuulonsuojauksen puuttuessa.

Tähkäpäässä prinssin kiipeillessä palmikkoa pitkin oli nähtävissä työn vaarojen selvityksen ja riskien arvioinnin täysin unohtuneen työturvallisuuslain hengessä perustoimintona. Työtapaturma toteutuikin pahimmalla mahdollisella tavalla. Prinssi putosi ja selvisi itse putoamisesta hengissä, mutta sai piikkipensaasta vakavan pysyvän haitan eli menetti näkönsä.

Muistamme perheen ainoan lehmän köyhyydessään papuihin vaihtaneen Jaakon, jonka äiti nakkasi pavut suutuksissaan tunkiolle ikkunasta. Yön aikana pihalle oli kasvanut valtava pavunvarsi, jota pitkin Jaakko kiipesi taivaaseen jättiläisen linnan aarteita noutamaan.

  • Sen pituinen se, totesi työsuojelutarkastaja ja asetti pavunvarren käyttökieltoon uhkasakon nojalla lopettaakseen Jaakon kiipeilyn korkeuksiin.

Minä, Jämsä ja kesäsometus

”Mitä aiot jatkossa tehdä?” kuulin viimeisenä työpäivänäni. Viimeksi sen kuulin ysiluokan viimeisenä päivänä. silloin vastasin, että nautin lomasta. Nyt tajusin, että lomaa on jäljellä viikko, ja sen jälkeen nokka kohti lukiota. Puolet kesälomastani meni kesäsomettamiseen, mutta nyt voin sanoa, että olen onnellinen kun sain tämän työn. En voisi parempaa kesätyötä kuvitellakaan. Työn aikana pääsin näkemään ja tekemään paljon.  Tapasin uusia ihmisiä, tutustuin Jämsään paremmin ja kuulin monia tarinoita.

Kesäsomettajan työtä voin suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneet sosiaalisesta mediasta. Itse opin monta uutta asiaa mitä en ole ennen osannut. Kesäsometuksessa työajoista ja päivän sisällöstä voi päättää itse. Jos jokin tapahtuma painottuu illalle, niin työajat suunnitellaan siihen sopiviksi. Työ on ollut itsenäistä, mutta jos apua tarvitsee niin sitä on aina saatavilla. Työssä parasta oli se, että huomasin kuinka lämminhenkistä porukkaa Jämsässä asustaa.  Työssä hyödyllistä on puhelimen, tietokoneen ja kameran käytön osaavuus, mutta nekin oppii ajan kanssa. Myös hyödyllisiä piirteitä ovat kekseliäisyys ja omatoimisuus. Päivittelyn ei tarvitse olla mitenkään spesiaalia, riittää kun pitää ihmisiä ajantasalla Jämsän tapahtumista ja menoista.

Nyt on kuitenkin aika lopettaa työt, ja palata lomalle hetkeksi. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta saada kesäsomettajan paikka, ja oppia uusia asioita sitä kautta. Hyvää loppukesää kaikille!

– Linnea

Millaista oli olla kesäsomettajana?

”Ohi on!” on sanonta, joka kuuluu monien asepalvelusta päättävien varusmiesten suusta. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ole armeija, joka on ohi, vaan työpäiväni kesän 2020 ensimmäisenä kesäsomettajana.

Kesäkuu meni suorastaan vilahtaen ohi. Tuntuu siltä, että olisin aloittanut työn vasta ihan lähiaikoina. Ehkä se kertoo siitä, että viihdyin työssäni niin hyvin. Ensimmäisinä työpäivinä mietin, mitenkähän mahtaa sisältökohteita riittää koko kuukaudelle, kun monet paikallisessa mittakaavassa merkittävät tapahtumat jouduttiin koronakevään ja –kesän vuoksi perumaan. Oli kuitenkin ilo huomata, miten pienistä asioista lopulta sisältöä voi ihmisten luettavaksi ja katseltavaksi tuottaa. Aiheen ei lopulta tarvitse olla suuri ja mahtava, vaan arkisista ja pienistäkin asioista voi hyvin saada juttua aikaan. Kesäkuun alussa kirjoitettuun sisältökalenteriin jäi monia toteuttamattomia ideoita, joista heinäkuun somettajan onkin hyvä jatkaa!

Kesäsomettajan työssä mukavaa oli vapaus. Sain suurimmalta osin valita sometuskohteet itsenäisesti, mikä on moniin tavanomaisiin kesätöihin verraten harvinaista. Toki sain myös vinkkejä sometuskohteista työkavereilta – kiitos niistä, jokainen tunnistakoon itsensä. Luulen, että itsenäisyys onkin somettajan yksi tärkeimpiä ominaisuuksia. Itsenäisesti toimien hommat sujuivat mukavasti, sillä tässä työssä kukaan ei ole katsomassa hommien edistymisen perään. Sen lisäksi kokemusta toimia sosiaalisessa mediassa voidaan pitää etuna tätä työtä ajatellen. Haittaa ei myöskään ole tietokoneen, älypuhelimen ja kameran käytön hallitsemisesta. Itse pääsin kesäsomettajana ”helpolla”, sillä valokuvausta harrastavana nämä asiat olivat jo tuttuja. Suosittelen ehdottomasti tätä työtä jokaiselle vähänkin somesta kiinnostuneelle!

Nyt toivotan kuitenkin mukavaa kesää jokaiselle sekä tsemppiä heinäkuun somettajalle! 🙂

– Timo Marjala

P.S. Kaupungin Instagramin (@visitjamsa) ylläpitoa jatkan ainakin vuoden loppuun, eli sinne ilmestyy kuviani jatkossakin. Kannattaa seurata! 😉

Aina töissä?

Työminä ja kotiminä – sama vai eri asia? Jääkö ne työt työpaikalle vai jatkuuko työn suorittaminen kotioloissa? Olen monesti miettinyt tehtävän työn vaikuttavan ainakin itsellä siviilielämässäkin. Aiemmassa ammatissa sininenäisiä kohdatessani huomasin pohtivani, onko se COPD:tä vai sydämen vajaatoimintaa. Sittemmin pohdinnat ovat lisäopintojen myötä ja ammatin vaihtuessa siirtyneet enemmän työturvallisuuden puolelle ja ylipäätään työhyvinvoinnillisten asioiden tarkkailuun.

Hammaslääkärin tuolissa tennarit vinossa makoillessa oli kieltämättä lähes ahdistavaa huomata hoitajan perehdytyksen jääneen puolitiehen. Tunne meni lähes myötähäpeän puolelle, kun seurasi tavaroiden hakua lähes yksi kerrallaan varastosta. Se siitä ennakoinnista.

Pulikoidessa kylpylässä ei välttämättä uimahallin työturvallisuusasiat olisi olleet niitä päällimmäisiä pohdittavia, vaan olisi voinut nauttia vain veden rentouttavasta voimasta pohjoisen eräreissun päätteeksi. Koska tuoreessa muistissani oli työterveyshuoltomme kanssa tehty työpaikkaselvitys omaan uimahalliimme, en kieltämättä voinut olla pohtimatta, oliko tässä paikassa uinninvalvojilla erillinen ilmanvaihto valvomotilassa ja millaiset kemikaalipitoisuudet ilmassa olikaan.

Ravintolan painavia lautasia siirrellessä ajatus kiertyi tarjoilijoiden käsien rasitukseen. Kuinka raskaita nämä ovatkaan pinoina käsiteltäessä? Eikö ollut kevyempiä saatavilla vai ajoiko lautasten ulkonäkö henkilöstön työturvallisuuden ohi?

Hätäpoistumistien puute pikkukahviossa ja työntekijä yksin, apua. Rengasliikkeessä riittävillä varoitusmerkeillä varustetun liimapullon sisältöä sormissaan pyörittelevä työharjoittelija sai jo hikoiluttamaan. Miksi ihmeessä ne päästivät minut asiakkaana tänne korjaamotiloihin? Olisi jäänyt tuokin näkemättä… No, en malttanut olla pyytämättä henkilökuntaa ohjaamaan oppilasta oikeaoppisiin menetelmiin.

Rengasliikkeessä jälleen. Pulttipyssy on sitten kätevä, mutta kovaääninen. Kysäisy työntekijältä, että eikö kannattaisi suojata kuulonsa tuota käyttäessään? Vastaus huutamalla: mitä, sanoiksää jotain? Siis myöhäistä, ajattelen.

Kaupan eteisessä olen joskus joutunut kiihdyttämään vauhtia, kun hiekanpoistoa on tehty pölypilven keskellä harjalla lakaisemalla. Eikö niillä ole imuria? Ehkei sentään tässä hiekkamäärässä altistu kvartsin myötä silikoosille, mutta eihän tuollainen pölyn hengittely ole kenellekään hyväksi.

Kampaajalle hivenen etuajassa mennessä huomasin hänen tulevan paikalle nieleskellen viimeisiä paloja eväsleivästään, voi veljet. Moka. Tuli estettyä etuaikailemalla hänen ruokataukonsa.

On tässä siviilihistoriassa työntekijä pitänyt ihailtavalla tavalla oikeuksistaan huoltakin läsnä ollessani. Kymmenisen vuotta takaperin lastasin kesäkalusteita kesätyöntekijän ja varsinaisen työntekijän kanssa auton kyytiin. Kesätyöntekijä lähti kävelemään pois työmaalta karvanopilla varustetun bassolla kulkevan Corollan saapuessa myymälän pihaan. Myyjä hänen peräänsä huutamaan, että minnekäs menet kesken?

– Syömään. Mun ruoka tuotiin justiin, oli reipas vastaus.

Lisäämättä myyjän atomeiksi räjähtämisen toteutumista (luetaan: akuuttia stressireaktiota) nielin huvitukseni ja kiitellen poistuin paikalta saatuani kalusteet mukaani.

Työkenkieni pohjan katkettua vajaan kuukauden käytön jälkeen vein niitä takaisin liikkeeseen. Myyjä kertoi pokkana halkeaman kuuluvan kengän rakenteeseen. Nopeasti selvisi, että näkemys on vahvasti myyjälle todellinen eikä piilokamera. Välttääkseni myyjän psykososiaalista kuormitusta esitin asiallisia kysymyksiä: Ahaa, no miksiköhän näissä ei uutena jo ollut tätä rakenteellista juttua tai miksi toisessakin ei ole? Tai noissa hyllyssä olevissa? Koska kysymykseni eivät saaneet toivottua muutosta myyjän suhtautumisessa, jouduin pyytämään hänen hakemaan toista myyjää paikalle, jotta tilanne ei vallan kuormituksen puolelle olisi mennyt.

Tämän perusteellako voi todeta, että me voimme lähteä töistä mutta työ ei lähde meistä?

Mistä jämsäläinen elinvoima kumpuaa?

Elinvoimaista kuntaa pidetään suhteellisen ymmärrettävänä käsitteenä. Yksinkertaistettuna kunta on elinvoimainen, kun se pystyy tuottamaan asukkailleen paikkakunnalla elämiseen tarvittavat palvelut. Elinvoimaisuus on siis käsitteellinen tavoite, tila, johon kunta voi pyrkiä panostamalla monenlaisiin asioihin.

Jämsän kaupunki tulee organisoimaan palvelunsa uudelleen siten, että kaupungin elinvoima vahvistuu nykyisestä. Uudelleenorganisoimisesta päätetään talousarvion 2020 käsittelyn yhteydessä ja muutokset tullaan tekemään vaiheittain. Kaikkea ei ole tarkoitus pistää uusiksi.  Jämsän kaupunki tuottaa tai järjestää paljon kuntalaisten hyvinvointiin ja fyysisen ympäristön kehittämiseen ja ylläpitämiseen liittyviä palveluja, jotka ovat laadukkaita ja toimivia. Niihin palveluihin organisaatiouudistusta ei tässä vaiheessa ole tarkoitusta laajentaa.

Nyt tapahtuvan organisaatiouudistuksen tavoitteena on lisäarvon tuottaminen elinvoiman kasvattamiseksi. Käytännössä se tarkoittaa asioita, joilla tehostetaan kaupungin palveluorganisaation (sisältäen konserniyhtiöt) toimintaa, rakennetaan yhteistyötä toimijoiden (yritykset, yhteisöt, sidosryhmät, jne) kanssa ja lisätään sekä kaupungin että paikallisten yritysten tulovirtoja.

Jämsän kaupungin toteuttama elinvoimakysely on käynnissä elokuun puoleen väliin saakka. Sen avulla pyritään hahmottamaan, mistä osatekijöistä jämsäläinen elinvoima rakentuu, mihin vastaajat haluaisivat kaupungin voimavaroilla panostaa ja mitä ajatellaan elinvoimapalvelujen organisoinnista. Kysely on tarkoitettu kaikkien kuntalaisten, kesäkuntalaisten, yrittäjien, henkilöstön, luottamushenkilöiden ja sidosryhmien vastattavaksi.

Kyselyyn on tärkeä vastata, koska elinvoimaa tulisi pystyä kasvattamaan nykyisillä voimavaroilla. Lisää rahaa tai muita resursseja ei uudistuksen myötä ole tiedossa kaupungin kassasta, mutta nykyiset panokset on tarkoitus asettaa uudella tavalla. Kyselyssä teidän on mahdollista kertoa oma näkemyksenne siitä, mihin kaupungin kannattaisi käyttää voimavaransa lisäarvon tuottamiseksi.

Kiitän lämpimästi jo antamistanne vastauksista.  Näkemyksiänne toivotaan lisää ja niitä pääsette kertomaan tämän linkin kautta: >>> elinvoimakyselyyn.