Valeälystä keinoälyyn?

Työyhteisöt ovat systeemejä, joissa tavoitellaan ihmisten erilaisuudesta huolimatta pääsääntöisesti varsin yhtenäistä näkemystä asioista. Tämän koetaan usein edistävän työhyvinvointia ja porukan yhteenkuuluvuutta. Tunnemme yhteenkuuluvuutta ja luottamusta, kun olemme yhtenä rintamana ja ajattelemme asioista samoin. Yhteneväinen näkemyksemme tuottaa tapoja, joiden mukaan toimimme kenties kyseenalaistamatta niitä.

Pitämällä vallitsevia käytäntöjä edistyksellisinä ja hyvinä, voidaan päätyä kehityksen pysähtymiseen. Tällöin uskomme systeemimme toimivuuteen ja siten sen älykkyyden riittämiseen. Tilannettahan voisi kutsua valeälyksi, kun luulemme tilanteen olevan paras mahdollinen ja unohdamme kyseenalaistamisen sekä toiminnan parantamisen.

Eri tavoin tekemistä ei aina nähdä tavoiteltavana vaihtoehtona syystä tai toisesta. Vieraat käytänteet vaikuttavat työläiltä tai isoilta riskeiltä. Ehkä niitä ei osata edes pohtia omassa tyytyväisyyden kuplassa. Tuttu toimintatapa on lisäksi turvallista. Yhteenkuuluvuus ja saman mielisyys saavat meidät uskomaan suunnan olevan ok. Toisin ajattelijoita ei välttämättä katsota hyvällä. He voivat haastaa vallitsevan asiaintilan ja horjuttaa tunnetta yhteenkuuluvuudesta, jos työyhteisön kulttuuri ei ole terve ja luonnostaan toimintaansa kehittävä. Totuuden nimissä on myönnettävä, että näitä monet työyhteisöt onneksi ovat.

Työ on murroksessa ja se haastaa tapamme toimia väkisin. Robotit ja keinoäly ovat pian työkavereitamme. Hallinnon maailmassa monet kunnassa tehtävät rutiinipäätökset ovat siirrettävissä keinoälyn ratkaistavaksi, mikä vapauttaa ihmisen ajan muuhun, ihmisten kohtaamiseen. Keinoäly voi jatkossa olla jäsenenä erilaisissa johtoryhmissä ja osana työryhmiä tuoden oikeaa tietoa sekä ehkäpä vallitsevasta poikkeavia ideoita käsittelyyn.

Teknologiaa isompi muutos on kulttuurinen. Kuntapuolella asiakkaan, kuntalaisen, vaikutusmahdollisuuksille pohditaan yhä enemmän sijaa. Kuntia kehitetään yhä enemmän yhdessä asukkaiden kanssa heidän toiveidensa pohjalta. Hallinnonhimmelit hapertuvat ja ihmisten kohtaaminen on arvossaan. Kunnan töissä ollaan aidosti kuntalaisia, ihmisiä, eikä hallintoa varten. En väitä, ettemmekö jo olisi tätä oivaltaneet kunnissa, mutta emme ihan siinä merkityksessä mitä tulevaisuuteen näkevät povaavat.

Toimintatapamme ja kunnallinen hallinto uudistuvat tuhoten impivaaralaiset piirteet. Eihän seitsemän veljestäkään pärjännyt ilman lukutaitoa.

Sukella elämäsi marinaan ?

Marina-maanantai, tikku-tiistai, ketutus-keskiviikko, toru-torstai ja pottu-perjantai… Vai mainio-maanantai, tieto-tiistai, keksintö-keskiviikko, touhu-torstai ja perus-perjantai… Miltä sinun työviikkosi kuulostaa?

Tiedättehän nämä lasten viikonpäivien hahmottamiseen avuksi nimetyt versiot: mato-maanantai, tiikeri-tiistai, kettu-keskiviikko ja niin edelleen. Toisinaan tuntuu, että aikuisilla on omat yllä luetellut versionsa. Sukelletaanpa tarinan keinoin Pirkon marinatarinaan ja Saijan mainiotarinaan vai oliko se perustarinaan…

Marina-maanantaina Pirkon aamu lähtee väsyneenä liikkeelle: kahvi on loppu, auton lasit jäässä ja suosikkiparkkiruutu varattu. Sijaiselta on jäänyt hommia liiaksi viime viikolta ja pomokin patistaa koulutukseen parin viikon varoitusajalla. Kyllä on huonosti asiat järjestetty ja palautteen annankin heti ja suoraan. Iltapäivän puolella rustaan suorasukaisen viestin henkilöstöosastolle influenssarokotusten huonosta järjestelystä, kaikki neljä kertaa ovat väärinä päivinä: lomallani tai just jumppapäivinä, pojan kaverisynttäripäivänä ja sitä rataa. Ne ei kanssa tajua mitään tavallisen ihmisen arjesta. Taidan samalla avautua vähän taloyhtiön isännöitsijälle pihatalkoista, parempi kun eläkeläiset hoitaisivat joutilaampina.

Maanantaista selvittyäni tiistai lähtee yhä tikkuisemmin liikkeelle. Kaikki työt tuntuvat ottavan ylimääräistä aikaa ja vastusta on, ihmisiä ei saa kiinni eikä niille sovi aikatauluni. AVIkin kyselee jonkun päätöksen seurauksena, mitä hittoo se niille kuuluu? Kyllä täällä raadetaan! Keskiviikkona särkee päätä ja työterveyteen ei pääse. Joku flunssaepidemia ja ajat tukossa. Pakko ottaa lääkettä ja jatkaa töissä. Käännän puhelut keskukseen, vastatkoon siellä.

Torstaina pomo nappaa juttusille, kun on tullut eiliseltä asiakkaalta palautetta muka töykeästä kohtelusta. Ihan käsittämätöntä, olisi pitänyt ihan kaikki sanoa moneen kertaan, ihme porukkaa. Ja puhelimeenkaan ei vastata kuulemma. On se kyllä kumma, ettei pomokaan tajua, kuinka täällä raadetaan. Perjantaina paljastuu, ettei se pomokaan täydellinen ole. Pomolla on lomalistassa vanha vuosi, ha ha. Nappaan kuvan ja laitan Facebookiin, aika hyvä vitsi tää ajassa taaksepäin meneminen. Uusi kollega Siiri kysyy toisen kerran siitä arkistoinnista, oishan se nyt kerrasta pitänyt tajuta.

Saman työyksikön Saijan maanantai lähtee toiveikkaasti liikkeelle, koska edellisen viikon tiimissä aloitettu kehityshanke on kutkuttavassa vaiheessa. Uusia ideoita testataan asiakkailla ja uusia palveluja kehitetään. Ei millään malttaisi odottaa, mitä tästä tuleekaan. Pirkon käytös vähän ihmetyttää, joka juttu tuntuu olevan väärin tehty. Mitenköhän Pirkko ei ole mukana tässä kehittämishankkeessa, vaikka tuntuu olevan paljon sanottavaa?

Tiistaina on koko toimialan palaveri. Käydään läpi edeltävää varttivuotta. Katsotaan lukuja ja pohditaan, mitä niiden taustalla on. Porukassa on tietoa ja saadaan ideoita asiakastyytyväisyyden parantamiseen päätösten valmistelun osalta. Keskiviikkona asiakasraati kokoontuu. Raatilaiset ovat hienosti mukana ideoimassa digipalveluita ja saadaan ihan uusia ajatuksia, mihin kaikkeen nettipalvelulla voidaankaan taipua. Illalla ei tahdo uni tulla, kun on niin innostunut olo. On kutina, että tästä tulee vielä hyvä juttu, vaikka työtä onkin paljon.

Torstai on täynnä palavereita ja puhelinkin soi moneen otteeseen. Soittelen tapaamisten välissä vastaamattomia puheluita ja iloitsen asioiden etenemisestä. Kummasti tuntuu löytyvän ihania ihmisiä, joiden avulla päästään asioissa eteenpäin. Perjantai on aika perussettiä, sähköpostia on kertynyt ja saan sen ruuhkaa purettua. Katson vähän ensi viikon aikatauluja ja valmistelen jokusen palaverin. Lomakin näkyi onnistuneen toiveeni mukaisesti. Ihan jees jäädä viikonlopun viettoon.

Sukella siis elämäsi marinaan, eikun tarinaan.

Niin, näiden täysin kuvitteellisten hahmojen kautta voi pohtia, oletko oman elämäsi pirkko vai saija. Aika erilaisen annin tuotamme valitsemillamme rooleilla myös työyhteisölle: rakennamme tai tuhoamme sitä. Samalla valinnoillamme ankeutamme elämämme tai positiivisesti katsomalla näemme hyvää ja sillähän on tapana kasvaa.

 

Mistä sen tietää, mitä pitäisi tehdä?

”Pitäisi vähän miettiä asioita eteenkin päin!”, kovisteli yksinhuoltajaäiti teiniä, kun kesätienestit oli pistetty menemään shoppailuun ja hauskaan aikaan kavereiden kanssa. Edessä oli lukion toinen vuosi, kurssikirjojen osto, lukiolaisten bileet, harrastusmenoja ja monta muutakin rahan reikää. Osa menoista oli ennustettavissa (kurssikirjojen osto), osasta oli viitteitä (kännykän takkuilu), osaa ei voinut mitenkään aavistaa (äidin vakava sairastuminen autoimmuunisairauteen).

Kunta on kuin yksinhuoltajaäiti, jolla on monta lasta huolehdittavana. Kunnan lapsia ovat kunnan järjestämät palvelut mukaan lukien konsernin toiminta.

Trendit

Trendillä tarkoitetaan kehityssuuntaa, taipumusta tai suuntausta joka kuvaa pitkän aikavälin kehitystä. Trendejä ovat mm. väestöennusteet, verotuloennusteet sekä kaupungistuminen ja ilmastonmuutos. Trendeistä on helppo saada tietoa. Niitä tutkitaan, niistä kirjoitetaan ja niistä vallitsee laaja yhteisymmärrys. Esimerkkiperheessä trendin virkaa toimittaa lukion kurssikirjojen ostaminen. Kurssikirjojen ostaminen tulee eteen väistämättä, niiden hinnan voi laskea ja ostamisen aikataulunkin arvioida.

Trendien seuraaminen kunnan toiminnassa kannattaa ja sitä tehdäänkin mm. talousarviota ja tulevaisuutta koskevia suunnitelmia laadittaessa. Kaikki ei tietenkään aina mene trenditiedon mukaan. Tulee yllätyksiä ja trendikin voi johtaa harhaan. Niihin tilanteisiin olisi hyvä olla varautunut.

Heikot signaalit

Heikko signaali on merkki uudesta nousevasta asiasta, tapahtumasta tms., joista voi tulevaisuudessa tulla jotain merkittävää ja suurta. Heikon signaalin tunnistaa usein siitä, että se jakaa mielipiteitä, herättää paheksuntaa ja on jopa epäuskottava. Esimerkkiperheessämme heikon signaalin virkaa toimittaa teinin kännykän takkuilu. Perheen teini on valitellut kännykän sammahtelua ja akun huonoa kestoa. Äiti on teinin valittelut kuitannut turhana jupinana (”teini toivoo hienompaa puhelinta”) tai kännykän kovasta käytöstä johtuvana asiana (”pitääkö sitä koko ajan roikkua netissä”) ja ärsyyntynytkin puheista. Jossain vaiheessa heikko signaali kuitenkin realisoituu nousevaksi asiaksi, kun huomataan että puhelimen päivittäminen ei enää onnistu teknisen syyn vuoksi ja uuden osto on edessä.

Kunnan toiminnan kannalta heikkojen signaalien tunnistaminen on haastavaa, muttei mahdotonta. Professori Sirkka Heinonen oli 2010 pohdiskellut Mäntsälän kunnan maankäyttöön vaikuttavia heikkoja signaaleja. Heinosen bongaamat signaalit olivat:

  • Downshiftaaminen (=vapaaehtoinen kulutuksen vähentäminen)
  • Slow life (=slow filosofiassa annetaan aikaa ja tilaa rentoutumiselle ja luovuudelle, minkä tuloksena hyvinvointi ja elämän laatu kohoavat)
  • Vertikaaliviljely (,jossa kattopuutarhat, kaupunkiviljely, kompostointi, jne. lisääntyvät)
  • Peer-to-peer –opinto- ja koulutusmalli (,jossa opetus ja koulutus monen suuntaistuvat ja vertaisoppiminen lisääntyy)
  • Keinolihan tuotanto (,jossa keinotekoista lihaa aletaan tuottaa tuotantolaitoksissa ja karjankasvatus harvinaistuu)

Miltä kuulostaisi Jämsän kaupungin maankäytön suunnittelun näkökulmasta? Olisiko uskottavaa? Voisin kuvitella, että ainakin keinolihan tuotanto jakaa mielipiteet, vaikka mahdollista se taitaa olla ainakin muutaman vuosikymmenen päästä täälläkin.

Mustat joutsenet

No kaikista muutoksista ei ole näkyvissä edes niitä heikkoja signaaleja. Kun puhutaan mustista joutsenista, tarkoitetaan erittäin epätodennäköistä tapahtumaa, jolla on kolme luonteenomaista piirrettä: ne eivät ole ennustettavia, niillä on valtava vaikutus ja osaamme kehitellä niille jälkikäteen selityksen. Mustia joutsenia ovat olleet esimerkiksi globaali finanssikriisi, Turun puukotus, sekä Facebookin valtava menestys.

Esimerkkiperheessämme mustan joutsenen virkaa toimittaa perheen äidin vakava sairastuminen autoimmuunisairauteen. Musta joutsen on ennakoimaton siksi, että perheen äiti on pitänyt itsestään huolta ja käynyt säännöllisissä terveystarkastuksissa. Vakava tilanne on sen vuoksi, että äidin sairastumisen myötä perheen tulot romahtavat ja äidin edellytykset tukea teiniä koulutyössä heikkenevät. Jälkikäteen voidaan selittää, että äidin sairastama akuutti infektio on syynä odottamattoman sairauden puhkeamiseen, mutta täydellistä parannuskeinoa ei ole.

Myös kunnan toiminnan kannalta mustia joutsenia voi ilmestyä horisonttiin. Ne voivat olla elinkeinoelämään liittyviä, johtua poliittisista päätöksistä valtakunnantasolla, syntyä ekologisen katastrofin myötä, jne. Niitä pidetään epätodennäköisinä, mutta niiden seurauksena kunta väistämättä on polvillaan. Nostan esiin kolme esimerkkiä historiasta: Stora Enson tehtaan lakkauttaminen Kemijärvellä, VT – 9:n rakentaminen Päijänteen itäpuolelle ja Tshernobyl Venäjällä. Olisiko kukaan oikeasti osannut ennustaa tapahtumia?

Mitä tehdä, kun ei kuitenkaan tiedä mitä tapahtuu?

On totinen tosi, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. Paraskin tulevaisuusskenaario on aina kuvaus pistetodellisuudesta, joka ei tapahdu sellaisenaan. Syytä ei silti ole vaipua synkkyyteen, sillä yhdestä arkijärkisestä tavasta valmistautua tulevaisuuteen olen kuullut ja kerron nyt teillekin.

Konkretisoina asiaa esimerkkiperheemme tapauksessa. Perheellä on kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta:

  1. Äiti menehtyy ja teini jää yksin
  2. Äiti jää kroonisesti sairaaksi, eikä kykene enää tuottavaan työhön
  3. Äidin krooninen sairaus saadaan hallintaan ja hän pystyy palaamaan työelämään

Vaihtoehtoisia tapoja toimia on ainakin kaksi: asiat voidaan jättää ennalleen ja odottaa muiden tekemiä ratkaisuja tai sitten voidaan tehdä päätös, joka on toimiva jokaisessa tulevaisuudessa. Esimerkiksi kollektiiviin muuttaminen voisi toimia. Yhteisasuminen olisi edullisempaa, kollektiivin sosiaaliset verkostot tukisivat sekä teiniä että äitiä ja kollektiivin jäseniltä olisi mahdollista saada myös käytännön tukea erilaisiin elämän haasteisiin. Vaikka tulevaisuus toteutuisi synkimmän vaihtoehdon mukaisesti, teini ei jäisi aivan yksin.

Vastaava esimerkki kunnan kontekstissa voisi olla sellainen jossa kunnalla on kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta:

  1. Kertakaikkinen kuihtuminen
  2. Tyylikäs taantuminen
  3. Lievä loisto

Erilaisilla tulevaisuuksilla on erilaiset ominaisuudet, mutta kaikkien vaihtoehtojen kohdalla voidaan pohtia, minkälaisia toimenpiteitä on tehtävä, jotta kunta pärjää parhaiten kussakin tulevaisuudessa. Jos löytyy sellaisia toimenpiteitä tai asioita, joista on hyötyä kaikissa tulevaisuuksissa, juuri niitä pitääkin tehdä ja juuri siksi myös tulevaisuuden vaihtoehtojen tutkiminen kannattaa.

 

Kirjeen sulle kirjoitin tulevaisuuden kuntalainen

Arvoisa kuntalainen. Tulevaisuuden kunta on meidän. Sinun ja minun, paremmin sanottuna meidän. Kunta on jatkossa yhteisö, eikä organisaatio. Jatkossa me kuntalaiset teemme aktiivisella toiminnalle kunnan, emmekä ole vain päätösten kohteita. Tulevaisuuden kuntayhteisön suuruus mitataan siinä, miten hyvin jaksamme pitää yhteisen hiilemme lämpimänä ja hehkumassa.

Hyvinvointivaltio tuntuu peruuttavan askeleen menneeseen, kun palaamme yhteisöajatteluun. Rakennettaessa hyvinvointijärjestelmiä sotien jälkeen hiljalleen parantuneilla aineellisilla edellytyksillä tuntui kunta tai terveydenhuolto ”omivan” tehtäviä yksilöiden omalta vastuulta. Jälkiviisaana voisi todeta, että vanhaan usein hyväksi mainittuun aikaan ilmennyt yhteisöllisyys oli asia, mitä oli ehjä ja sitä ei olisi kannattanut korjata. Terveydenhuolto on jo siirtänyt vastuuta yksilölle itselleen omasta terveydestään ja kunnat palaavat yhteisöiksi byrokraattisista organisaatioista. Joku vastaa näiden sivuaskelten taustalla olevan politiikan. Varmaan niilläkin päätöksillä on merkityksensä, mutta eikö toisista välittäminen ole puolueohjelmista huolimatta meille yhteistä?

Usein sanotaan, että tunnelma lätsähtää, kun alamme puhua rahasta. Eurot tekevät kuitenkin kehikon toiminnalle. Euroja ei pidä nähdä aina esteenä, vaan rahat järkevästi käyttämällä ja voimamme yhdistämällä voimme saada aikaan suuria. Rakentamamme kunnan varallisuus on rajallinen ja yhdessä meidän kaikkien tulisi pohtia, mikä meille on tärkeää ja mihin keskitymme. Edellisessä lauseessa puhumme strategiasta, siitä kansankielessä kovaa ja korkealta lentävästä käsittämättömästä paperipinosta, joka voikin olla ymmärrettävää, kun se tehdään yhdessä. Ilman yhteisiä keskusteluita emme voi yhteistä näkemystä määrittää.

Avoimuus kunnan toiminnassa ja päätöksenteossa sekä yhdessä tekeminen ovat tätä päivää, osa tulevaisuuden kuntaa, joka rakennetaan jokaisessa kunnassa, kaupungissa yhteistyössä paikallisesti maakunnalliset ja muut reunaehdot huomioiden. Tämä haastaa meidät kunnan työntekijät pohtimaan uusia tapoja osallistaa kuntalaisia. Miten saada aikaan aitoa vuoropuhelua ja sitä yhteisöllisyyttä? Osallistamisen keinoja on jo käytössämme ja muista kunnista oppia otettavissa.

Palveluiden uudistamistarve on todellinen kustannusten hallitsemiseksi tai palvelurakenteiden muuttuessa. Palveluiden uudistamiseen menevien toimintatapojen muutokset mahdollistavat uudenlaisia vuorovaikutuksen kenttiä: mukaan suunnitteluun haastetut kuntalaiset, digitaaliset tiedustelut palvelevat osaa väestöä, hyvin suunnitellut toiminnalliset asiakasraadit ja käyttäjien haastattelut esimerkiksi. Tai keskustelu vapaaehtoisjärjestöjen ja paikallisten yrittäjien kanssa voi tuoda uusia yhteistyönmuotoja. Samalla työntekijöiden työ rikastuu, mikä on osana parantamassa paljon puhuttua työhyvinvointia.

Mutta riittävätkö nämä? Miten lisäämme ymmärrystä osallistumisen tärkeydestä ja saamme harvemmin tai ei koskaan kuultujen kuntalaisten ääniä esille? Luulen, ettei tulevaisuudentutkija Ilkka Halava ole turhaan todennut, että tulevaisuudessa voittajia ovat ne kunnat, jotka saavat synnytettyä vuorovaikutuksen areenat kuntalaisille. Tätä ei tehdä pelkällä kyläkahvilalla, vaikka se yksi tärkeä elementti voi ollakin, jos tieto sieltä kulkee eikä pyöri vain kyläläisten huulilla.

Tulevaisuutta on opeteltava ajattelemaan

Jämsän työelämän SYKE –kyselyssä esitettiin kysymys: ”Organisaatiomme valmistautuminen tulevaisuutta varten.” Kysymykseen saatiin liki 160 hyvää vastausta, joista suuri valtaosa keskittyi pohtimaan omaan työhön tai välittömään työyhteisöön liittyviä ajatuksia. Tulevaisuutta tarkasteltiin seuraava vuoden tai taloussuunnittelujakson mittaisena.

On luonnollista ja ymmärrettävää, että kiivaassa työelämän rytkeessä lähitulevaisuus ja arkipäivän työhön liittyvät haasteet ovat päällimmäisenä mielessä, mutta maailman muuttuessa täytyy pystyä katselemaan pidemmälle.

Miksi tulevaisuutta on ajateltava? Eikö riitä, että hoitaa työnsä hyvin?

Tärkein syy tulevaisuuden ennakoinnille ja tulevaisuusajattelulle on muutos (ja se jos joku on pysyvää). Tulevaisuusajattelun hyödyt on helppo konkretisoida liike-elämän esimerkillä: jos osaisimme aavistaa, minkälaisille uusille tuotteille tai palveluille on markkinat 10 vuoden päästä, syntyisi siitä meille mahtava liiketoimintaetu, jonka avulla voisimme rikastua ”Rockefellereiksi”. Ennakointi on tärkeää yrityksissä, mutta yhtä tärkeää se on myös kunnissa. Toisaalta muutosta on syytä tarkastella mahdollisuuksien ja toisaalta myös uhkien tai riskien kannalta.

Kokretisoidaan asiaa vaikka rekrytointiprosessin kautta. Vakinaisen henkilön rekrytointi on aina päätös, joka vaikuttaa organisaation tulevaisuuteen laaja-alaisesti ja pitkäaikaisesti. Henkilö rekrytoidaan aina kokonaisuutena asenteineen, osaamisineen ja valmiuksineen kehittyä. Kunnat ovat suuren muutoksen kourissa, johon liittyy suuri määrä trendejä, joista mainittakoon digitalisaatio, robotiikka, alustatalous, ilmastonmuutos, demokratian kritiikki, kaupungistuminen, jne. ja kaikki nämä edellä mainitut tulevat vaikuttamaan mm. yleisammattimiehen tehtävänkuvaan tulevaisuudessa. Jos rekrytointi tehdään katsellen tulevaisuuteen yhden vuoden säteellä, eikä olla valmiita tarkastelemaan yksittäistä yleisammattimiehen vakanssia osana laajempaa kuviota, voidaan olla tilanteessa, jossa hätäisesti tehty rekrytointi osoittautuu huonoksi päätökseksi. Rekrytoitu yleisammattimies Tatu-Taitava Lapionheiluttaja on kyllä huipputason lapioija, muttei kykene ohjelmoimaan robottia, joka tulee hoitamaan lapiohommat viiden vuoden päästä.

Riittävästi vuorovaikutusta

Esimiesten arkitodellisuus on tietysti sitä, ettei yksittäisiä ratkaisuja voi alkaa liiaksi vatuloimaan. Ei yksittäisen työtuolin ostamisesta kannata laatia tulevaisuusskenaarioita tai pohtia ilmastonmuutoksen vaikutuksia työtuolin hankintaan. Karavaani kulkee ja se on pidettävä toimintakuntoisena tekemällä arkielämään liittyviä ratkaisuja.

Mielessä on kuitenkin pidettävä, että isoa organisaatiota tai tulevaisuuden kuntaa ei voi johtaa pelkästään arkisten ratkaisujen pohjalta. On oltava isompi kuva tulevasta. On oltava yhteinen käsitys siitä, mihin pyritään ja se on rakennettava ja ennen kaikkea ymmärrettävä yhdessä. Yhteisen tulevaisuudenkuvan rakentaminen ei tapahdu yksittäisen työpöydän takana, vaan edellyttää vuorovaikutusta työyhteisössä, työyhteisön ja organisaation johdon, sekä työyhteisön ja asiakkaan kanssa.

Kenelläkään yksilöllä ei voi olla varmaa tietoa tulevaisuudesta, eikä kenenkään tulevaisuutta koskeva käsitys ole väärä. Tulevaisuutta koskevaa näkemystä ei siis voi tilata höyryihin tuijottelevilta ennustajaeukoilta, vaan se on rakennettava vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Tulevaisuusajattelu tukee työssä jaksamista

Epävarmuuden sietäminen, kyky luovaan ongelmanratkaisuun ja kyky organisoida ja kehittää itseään ovat nykypäivän työelämän metataitoja, joita voi kehittää, mutta niitä ei voi pitää itsestään selvyytenä. Hyvin monelle meistä työssäkäyvistä muutoksen mukana eläminen ja siihen liittyvien haasteiden ratkominen on sula mahdottomuus ainakin yksin. Omaan työhön kohdistuvat vaatimukset tuntuvat mahdottomilta, kun työn laajempi kehys on hahmottumatta.

Ajatellaanpa sitä Tatu – Taitava Lapionheiluttajaa: yleisammattimiestä joka on palkattu kaivamaan. Tatu tekee työtään suurella sydämellä ja hänen on hyvin vaikea ymmärtää, miksi kaivurirobotti yleensä hankitaan saati ryhtyä hankkimaan kaivurirobotin ohjelmointiin liittyviä taitoja. Tatun motivaatio työn tekemiseen heikkenee ja tyypilliseen tapaan sisäisiin ristiriitoihin etsitään ratkaisua pullon pohjalta, mikä väistämättä heikentää myös työkykyä.

Monta asiaa olisi voitu tehdä toisin. Rekrytoinnissa olisi voitu ottaa huomioon kehityksen laaja kehys ja hakea yleisammattimiestä, jolla olisi joko robotiikan osaamista tai minimissään ymmärrys siitä, että työ on muuttumassa.  Tatu-Taitava olisi voitu ottaa mukaan tulevaisuutta koskevaan keskusteluun, jossa yhteiskunnallinen muutos (robotisaatio), toimialaan liittyvät muutokset (kaivurirobottien hinnan aleneminen ja taukoamaton, väsymätön työsuoritus) ja toisaalta Tatu-Taitavan motivaatio oman työnsä kehittämiseksi olisi tehty näkyviksi.

Jotta ei tarvitse koskaan jälkiviisaasti todeta, miten olisi tullut toimia, kannustan vuorovaikutukseen tulevaisuutta koskevan tiedon rakentamiseksi. Arkityö on tietysti hoidettava vatuloimatta, mutta aika ajoin olisi hyvä kysyä itseltään, työyhteisöltään, kollegoiltaan, päättäjiltä ja asiakkailta, mihin maailma on menossa. Ei se ainakaan päätöksenteon laatua heikennä, että kysyy.

Dia2

Voihan VUCA sentään

Mitä yhteistä on Katrinalla, Harveyllä, Irmalla, Josella, Marialla ja VUCA:lla?

Ensimmäiset viisi ovat trooppisia hirmumyrskyjä, jotka ovat runnelleet mm. Karibian meren rannikkoalueita hirmuisilla voimillaan. VUCA sen sijaan ei ole luonnonilmiö, vaan se on yhteiskunnan muutosilmiö, mille on ominaista kompleksisuus, epävarmuus ja räjähdysherkkyys. VUCA on yhteiskunnallinen hurrikaan, jonka vallitessa meillä täytyy olla uudenlaista valmiutta sietää keskeneräisyyttä ja epävarmuutta ja sen vallitessa meidän on pakko muuttaa nykyistä tapaamme suunnitella ja päättää asioista.

Ihmisillä on taipumus tehdä ja odottaa yksinkertaistettuja, mustavalkoisia ratkaisuja, jotka eivät ota huomioon asioiden kompleksista luonnetta ja nopeutuvia muutoksia. Asiat ratkaistaan perinteisten kehityskulkujen (tilastolliset ennusteet) perusteella, asiat ratkaistaan standardien (byrokratia, hierarkia, laatujärjestelmä…) mukaan, asiat ratkaistaan perinteisen toimintakulttuurin pelisääntöjen perusteella, jne. ”Taantumukselliset ideat saavat laajaa kannatusta, koska ahdistus moderniin elämään kuuluvan muutoksen keskellä on laajasti jaettu kokemus”, toteaa Antto Vihma: ”Nostalgia on mahtava poliittinen voima.”

Yhteiskunnallisen hirmumyrskyn – VUCA:n tunnistaa siitä, että välttämättömien korjausliikkeiden määrä lisääntyy. Tehty päätös vaatii tuekseen täydentävien päätösten ketjun, kun toimintaympäristö, on muuttunut äkillisesti. Koitanpa konkretisoida asiaa:

Seppo A. Sikanen on toiminut jo kymmeniä vuosia hotelliyrittäjänä. Business on ollut kannattavaa. Kävijöitä on ollut ympäri vuoden ja käyttöaste on ollut korkea, sillä kaupungissa järjestetään ympäri vuoden merkittäviä tapahtumia. Kaupungin tavoitteena on kasvattaa tapahtumatoimialaa ja se tukee tavoitteen toteutumista sekä kaavoitukseen, markkinointiin, että kiinteistökehittämiseen liittyvin hankkein. Kaupungissa toimii useita festivaalialan yrityksiä, joiden tulevien vuosien suunnitelmat vakuuttavat Seppo A. Sikasen siitä, että tapahtumakävijöitä tulee riittämään. On aika investoida. Seppo ottaa 10 miljoonaa euroa velkaa ja aloittaa uuden hotellin rakennushankkeen kaupungilta vuokraamalleen tontille.

Maailma muuttuu nopeasti. Matkailijoiden määrä ei lisäänny odotetusti talouden laskusuhdanteen, ja turvallisuustilanteen heikkenemisen myötä. Kaupunki myy rahapulassa kaksi vajaakäytöllä ollutta vuokrataloyhtiötään yksityisille toimijoille. Talot remontoidaan ja asunnot laitetaan vuokralle sekä booking.comin, että Airbnb:n. Sepon hotellien käyttöaste romahtaa. Vanhankaan hotellin käyttöaste ei riitä voitolliseen tulokseen. Jotain tarttis tehdä.

Sepon puoliso Raija T. Sikanen työskentelee sosiaalijohtajana kaupungilla. Hän on mukana soteuudistuksen valmistelussa ja hänellä on tarvittava osaaminen ja pätevyys sosiaali- ja terveysalan yrityksen perustamiseen. Seppo ja Raija tekevät päätöksen hotellin muuttamisesta mielenterveyskuntoutukseen soveltuvaksi yksiköksi. Asiakkaita riittäisi, jos soteuudistuksessa kaavailtu valinnanvapaus toteutuisi. Raija päättää irtisanoutua ja ryhtyy käynnistämään uutta yritystoimintaa. Seppo ja Raija yrittävät pelastaa Sepon elämäntyön. Eläkeikään on vielä aikaa. Eduskunnasta riippuu, auttoiko korjausliike, vai onko kaikki vielä kertaalleen aloitettava alusta….

Sepon ja Raijan tarinan opetus on siinä, että tietoon menneistä hyvistä vuosista ei enää voi luottaa yritystoiminnassa, saati kuntien päätöksenteossa. Tarvitaan nopeampaa ja joustavampaa toimintaa ja kykyä tehdä ratkaisuja tulevaisuutta koskevan epävarman tiedon varassa. Nopeampi ja joustavampi toiminta ei tarkoita hätäilyä tai huonoa laatua, vaan sitä että on valmiutta tehdä ratkaisuja irrallaan nostalgisista voimista.

Olen kehittänyt Valtiokonttorin kollegani Maarit Hildènin kanssa tulevaisuusajattelun kypsyysmallia, jonka perusidea liittyy siihen, että yrityksissä ja organisaatioissa on erilaisia kyvykkyyksiä tai kypsyysasteita tulevaisuusajatteluun. Työyhteisön arki on usein täynnä operatiivista tekemistä. Aikajänne on lyhyt ja toiminta on reaktiivista. VUCA:laisessa yhteiskunnassa täytyisi pystyä näkemään pidemmälle kuin juuri siihen omaan työhuoneeseen tai työvuorolistaan asti.

Tulevaisuusajattelun kypsyysmalli

Sepon ja Raijan tulevaisuuteen liittyy mahdollisuus elämäntyön säilymisestä uuden liiketoiminnan perustamisen myötä, mutta myös konkurssin riski leijuu ilmassa. Entä jollei valinnanvapaus toteudukaan…. Kunta ei ajaudu konkurssiin niin kuin Seppo A. Sikanen, mutta myös kunnan toimintaympäristössä tapahtuu. Tuorein (ja harmillinen) yllätys saatiin, kun STM ei halunnut päättää Jämsän sairaalan ympärivuorokautisesta päivystyksestä, vaan siirsi ratkaisun Pirkanmaan sairaanhoitopiiriin. Kai siinä haluttiin vältellä tulevaisuutta koskevan ratkaisun tekemistä, kun luukutettiin asia eteenpäin. Voihan VUCA sentään. Hivenen kypsempää tulevaisuusajattelua olisin STM:ltä odottanut.

 

Työpaikkojen ihaat, pöllöt ja ristoreippaat

Tuhkimoita, prinsessaruususia ja saapasjalkakissoja lapselle lukiessani olen pohtinut millaisia roolimalleja ne antavat. Tytölle päätavoite vanhemmissa saduissa on löytää prinssi ja elää onnellisena elämänsä loppuun. Mikä parasta, jos siskollekin löytyy samalla kertaa oma sulho. Kauaksi realiteeteista pääsemme, kun hirvi-isät hoivaavat vasojaan tai eläimet elävät perheinä. Osassa kirjoissa överit ovat niin reippaat, etteivät ne tunnu missään, kuten tarinoiden kirjoja lukeva lehmä.

Iltasatukirjoihin on kuulunut matkan varrella myös Nalle Puh. Se muuttui minulle työyhteisöoppaaksi lukiessani kollegan jakaman mietelauseen:

”Kun kerroin ajatuksesta, tietyt Ihaat varoittivat minua sellaista yrittämästä. Mutta minusta Ihaa-ihmisten neuvoja on harvoin ollut Erityisen Viisasta Noudattaa. Päinvastoin: jos Ihaat ovat jotain vastaan, minusta tuntuu yleensä että siinä saattaa olla itua” (teoksesta Benjamin Hoff: Nasu ja Te, s. 13-14).

Tunnistatteko? Väittäisin, että jokaiselta työpaikalta löytyy ne ihaat, joiden aika menee oman hännän etsimiseen ja tuulessa tuhoutuneen asumuksensa, risumajansa rakenteluun yhä uudelleen ja taas uudelleen. Ihaa ei ole myötäinnostuja, vaan lannistaja. Tikru-tiikeri taas on, mutta hän taas ei saa asioita vietyä loppuun.

Myönnän, minua tuo mietelause on liikuttanut ja vienyt kyseisen satumaailman hahmojen analysointiin. Nalle Puhin valtakunta Puolen Hehtaarin metsä on täynnä monenmoisia tyyppejä, joista toisilla on pienet aivot, osa ei kasva ikinä aikuiseksi ja joku lukee isosti ääneen sukutarinoitaan. Jollakin on alati nälkä ja tässä himossa pääkin juuttuu hunajapurkkiin kuten Vaahteramäen Eemelillä soppakulhoon konsanaan. Tai eräs lukee tai kirjoittaa mitä sattuu aiheuttaen toinen toistaa merkillisempi mörköjahteja. Tämähän on ihan suoraan arjen tuoksinoista, satu ei olekaan fiktiivistä, vaan ote elävästä elämästä. Väärien tulkintojen perusteella oikeassakin elämässä jahdataan tai pelätään monenlaisia mörköjä.

Vaikka Nalle Puhilla on pienet aivot ja hän on kovin ruokaorientoitunut, hän onkin itse asiassa aika viisas: orientoituu hetkeen säilyttäen yhteytensä luontoon, eikä kuormita itseään olemalla muuta kuin on. Kyllä, Nalle Puhin tarinat toimivat työyhteisöoppaina. Työelämässäkin ovat tunnistettavissa ihaat, tikrut, nallepuhit, ristoreippaat, viisaatpöllöt ja nasunkaltaiset arkajalat.

Osaa hahmoista analysoi mainitussa kirjassaan myös Benjamin Hoff. Ensiksi mainittu ihaa-tyyppi muuttaa odotukset peloksi, tilaisuudet vaaraksi ja astinlaudat kompastuskiviksi. Ihaat eivät uskalla ilmaista myönteisiä tunteita. Ihaa haluaa olla onneton ja luoda ongelmia, joita ei ole olemassa. Silti näiden erilaisten persoonien touhuja tarinoista lukiessa huomaa, että vaikka kuinka välillä sekoiltaisiin niin kyllä nämä puolen hehtaarin metsäläiset pääsevät aina lopputulemaan unohtamatta ajoittaista hauskanpitoa. Pahimman sekoilun tuoksinassa ilmaantuu Risto Reipas ja kas, taas homma onnistuu.

Minusta näiden hahmojen armollisuus ja yhdessä touhuaminen ovat verrattavissa työelämäänkin: erilaiset toimijat ovat rikkaus, mutta onnistuakseen porukka tarvitsee toimivan vuorovaikutuksen, sen turvin nämäkin onnistuvat. Olkoonkin, että joku tiikeri välillä sooloilee ja pöyhkeilee hännällään pomppien pitkin ja poikin. Nalle Puh kumppaneineen on säilyttänyt jalon kyselytaidon ja he ovat varsin kohteliaita toisilleen. Mikä parasta, hahmot rohkaisevat toinen toisiaan suorituksissa. Toiseksi, tarvitaan se selkeä kuva lopputulemasta, minkä eteen toimitaan.

Sallikaamme siis kaikkien ihaiden hörähdellä, tikru-tiikereiden pomppia, nasujen pelätä ja kanien olla avuksi. Halutessamme onnistumme ja erilaisuutemme voi oikeasti olla rikkaus. Vai voimmeko pohtiessamme löytääkin itsestämme näitä erilaisia piirteitä ja näin oppia olemaan vähemmän Ihaa?