Riittävä on tarpeeksi

SITRA:n julkaisemassa megatrendikortissa todetaan, että materiaalisen hyvinvoinnin lakipisteen saavuttaminen hyvinvoivissa väestöryhmissä synnyttää ”nyt riittää”-ajatteluksi kutsutun trendin. Hyvinvointi ei lisäänny enää hankkimalla materiaa vaan nimenomaan rajaamalla sitä. Hyvä elämä arvona korostuu.

Megatrendillä tarkoitetaan valtasuuntausta, eli jotain sellaista asiaa, jonka pitäisi olla maailmalla suhteellisen vallitseva asia. Itse huomaan usein pohdiskelevani, kenen totuuteen monet mediasta luettavat näkemykset, mutta myös SITRA:n megatrendit, perustuvat? Ettei vaan olisi kysymys siitä hurskaasta toiveesta? Itselleni trendi on mieluisa, jopa arvokas: kuluttaa vähemmän, päästä turhasta eroon, kierrättää ja kasvattaa lapsensakin arvostamaan muuta kuin materiaa, mutta siitä huolimatta en voi sulkea silmiäni maailmalta joka huutaa minulle, ettei megatrendi ole totta edes hyvinvoivissa väestöryhmissä. Mitä mieltä sinä olet?

Nuorten velkaantuminen

Kahvipöytäkeskustelussa kerroin tarinan 90-luvulta nuoruuden ystävästäni, jolla oli Aktiiviraha, Käyttöluotto ja Stockan luottokortti. Kortti vinkui vaatekaupassa ja tavaratalojen kosmetiikkaosastoilla, kunnes kulutusluottovelasta ei enää selvinnyt osa-aikaisen myyjän tuloilla. Onneksi apu löytyi, kun pankki suostui neuvottelemaan kulutusluotot yhdeksi kokonaisuudeksi. Tänä päivänä ystäväni omistaa asunnon, käy vakinaisessa työssä ja harrastaa monipuolisesti. Kaikille ei käy yhtä hyvin. Aktian julkaiseman Talouden aika artikkelin mukaan maksuhäiriöt ovat lisääntyneet huomattavasti viime aikoina, etenkin nuoren keskuudessa. Vuonna 2016 noin 13 prosentilla 25–30-vuotiaista oli maksuhäiriö. Minulle nuorten maksuhäiriöiden suuri määrä kertoo siitä, että kulutusjuhla on käynnissä. Nuoret ottavat velkaa ja ostavat edelleen yli varojensa. Ehkä otsikon riittävä on tarpeeksi onkin jotain sellaista, johon ei ole varaa ilman velkaa?

Kulutus on tärkein talouskasvun tekijä

Kulutus on tärkein talouskasvun tekijä. Niin meitä on opetettu uskomaan ja miksi emme uskoisi. Kulutetaan lisää, kulutetaan uutta, kulutetaan, vaikka ei olisi tarvettakaan.  Kulutus on tietysti myös oikeutemme. Kun teemme työtä, tulee meillä olla oikeus käyttää ansiotulomme siihen, mihin sydämemme halajaa. Ja niinhän myös teemme? Itse en ole yhtään muita parempi. Kuluvan viikon aikana olen ostanut ruokaa, pesuaineita ja polttoainetta sekä matkustanut, mutta myös hankkinut tavaraa (kaksi kirjaa, neljät sukat ja matkalaukun), joita ilman elämä olisi ollut vähän tylsempää, mutta silti ihan onnellista. Ei siis jälkeäkään riittävä on tarpeeksi ajattelusta omassa elämässäni.

Kulutuksen ohella toivoisin tietysti keskusteltavan siitä, miksi jatkuva kasvu on niin arvokasta ja tärkeää, että sen alle tallataan mm. Maapallon tai luonnon kantokyky. Oikaisen nyt aika paljon, mutta eikös mm. hirmumyrsky Irma kerro aika mahtavaa tarinaa siitä, mitä on tapahtumassa kun talouskasvu asetetaan ilmastonmuutoksen torjunnan edelle?

Konmaritus

No on tietysti myös viitteitä siitä, että riittävyys on yleistymässä. Marie Kondon ideologiassa konmarituksessa perusidea on se, että kaikilla asioilla on paikkansa (järjestys) ja kaikesta, jota et käytä ja johon sinulla ei ole tunnesidettä, voi luopua (ja myydessäsi tavaran eteenpäin jopa ansaita rahaa). Jokainen taaplaa tyylillään ja tunnen useita naisihmisiä, jotka ovat konmaritukseen hullaantuneetkkin. Itse en kuulu joukkoon. Osin siihen syynä ovat ihanat teinit, joita meillä kotona asuu (asiat eivät koskaan pysy paikallaan), mutta myös uskoni siihen, että useimpia asioita voi käyttää joskus. Jos ei siihen, mihin se on tarkoitettu, niin johonkin muuhun.

Talous

Olipa megatrendi totta tai ei, kulutuskäyttäytymistä ja esiin nostamiani ilmiöitä sietää pohtia myös kunnan tasolla. Ylivelkaantuminen on mahdollista varsinkin nyt kun kuntataloudessa ovat edessä katovuodet,  jos kulutuksen annetaan karata käsistä.

 

 

 

Kolme näkökulmaa kuntatyön tulevaisuudesta

sosiaalinen_intranetOlipa kerran kolme ystävää, kolme menestyvää kuntajohtajaa, jotka tapasivat illallisella ja alkoivat keskustella kunnissa tehtävän työn tulevaisuuteen vaikuttavista muutoksista.

Hannu oli sitä mieltä, että teknologiset muutokset ovat kaikkein tärkeimpiä. Hän väitti, että teknologisen uudistukset ja keksinnöt, niin kuin robotit, tekoäly ja automatisaatio vaikuttavat eniten kunnassa tehtävään työhön. Veikko oli eri mieltä. Hänen mielestään ei voi nimetä yksittäistä asiaa, joka vaikuttaa eniten kunnan tulevaisuuteen. Kuntien on varauduttava siihen, että ennakoimattomat häiriötekijät, ovat niitä jotka tulevat eniten muuttamaan kunnassa tehtävää työtä. Tarvitaan skenaarioita totesi Veikko.

Raimo tuhahti. Hänen mielestään kollegojen ajattelussa ei ollut mitään uutta. Heidän näkemyksensä vaan toistivat kuntajohtajien yleisiä uskomuksia siitä, miten kuntaa pitää johtaa. Mikään ei tulisi muuttumaan sillä tavalla kuntatyössä ja kollegat yllätettäisiin jatkossakin housut kintuissa. Erilaisista näkemyksistä syntyi kiivas keskustelu, jonka päätteeksi Hannu, Veikko ja Raimo sopivat tulevaisuusprojektien käynnistämisestä. Sovittiin myös uudesta tapaamisesta, jossa tulokset luvattiin esitellä.

Hannu palkkasi tunnetun asiantuntijayrityksen laatimaan selvityksen siitä, mihin teknologiaan kunnassa kannattaa panostaa. Hän oli sitä mieltä, että oikeiden ratkaisujen tekemiseksi täytyy olla tieteellisesti todistettua faktatietoa tulevaisuudesta ja että sen tuottamisesta kannattaa maksaa. Asiantuntijayritys teki työtä käskettyä: ekstrapoloi trendejä ja laati simuloituja malleja. Hannun kunnalle suositeltiin keinoälyprojektia viranhaltijapäätösten tehostamiseen, kuljettajattomia autoja koulukuljetuksiin ja robotteja kiinteistöjen kunnossapitoon. Hannu oli kiitollinen, mutta hämillään: mihin tarttua ja mitä tehdä? Asiantuntijayritys tarjosi ratkaisuksi toimeenpanoon liittyvää konsultointiprojektia.

Veikko sen sijaan käynnisti ennakointiprojektin, jonka tavoitteena oli tutkia erilaisten ennakoimattomien muutosvoimien vaikutusta kunnassa tehtävän työn tulevaisuuteen. Kuntaan koottiin asiantuntijoista koostuva projektiorganisaatio, joka skannasi heikkoja signaaleja, toteutti delfoikyselyjä ja järjesti aivomyrskyjä. Prosessin tuloksena syntyi joukko kauniisti kuvitettuja ja yksilöityjä tulevaisuudenkuvia eli skenaarioita, joilla oli osuvat ja mielenkiintoiset nimet. Skenaariot olivat onnistuneita Veikon mielestä, mutta työntekijät ja esimiehet eivät ymmärtäneet, miten ne liittyvät päivittäiseen työhön. Pian kaikki jatkoivat työnsä tekemistä entiseen malliin ja skenaariot alkoivat pölyyntyä kirjahyllyissä.

Myös Raimo käynnisti tulevaisuusprojektin kunnassaan. Hän rohkaisi esimiehiä ja työntekijöitä käynnistämään arkipäiväisiä tulevaisuusprojekteja ja toteuttamaan niitä jokapäiväisessä työssään, aina kun se tuntui järkevältä. Ison ja kalliin tulevaisuusprojektin sijaan Raimo kannusti tavoitteellisiin tulevaisuuskeskusteluihin sekä kokeiluihin työporukoissa ja kutsumaan keskusteluun myös kunnan ulkopuolisia tahoja. Luottamushenkilöt huolestuivat: oliko kunta oli ajautumassa kaaokseen: vapaamuotoisia kokoontumisia, keskusteluja ja kokeiluja kaikilla organisaation tasoilla. Johtiko sitä kukaan? Raimolla oli kuitenkin ajatus. Hän edellytti, että työporukoissa mietitään perustellusti, minkälainen tulevaisuus on haluttava ja minkälainen ei ja miten työporukka toimii ja mikä sen rooli on osana isompaa kokonaisuutta (ei pelkästään oma yksikön, toimialan tai yksittäisen kunnan kannalta). Raimo ei yrittänyt laatia ennusteita, eikä skenaarioita. Hän halusi muuttaa sitä, miten työntekijät ymmärtävät tulevaisuuden ja vaikuttaa siihen, että työtä myös kehitetään muuttuneen tulevaisuuskäsityksen pohjalta. Raimon käynnistämän tulevaisuusprojektin tuloksena kunta alkoi kehittää palvelujaan ja kunnassa tehtävää työtä proaktiivisemmin. Tarve sammutella tulipaloja pieneni.

Kolme ystävää, kolme kuntajohtajaa, Hannu, Veikko ja Raimo tapasivat uudestaan. Hannu esitteli kuntansa kehitystä kuvaavat ennusteet ja Veikko upeasti kuvitetut skenaariot. Raimo oli hiljaa. Hänellä ei ollut mitään esiteltävää. Hän ymmärsi Hannun ennusteiden ja Veikon skenaarioiden merkityksen, mutta myös sen mitä niistä puuttui. Esittelyaineistojen tuottamisen sijaan Raimo ja hänen kuntansa olivat onnistuneet siinä, että he olivat valmiimpia kohtaamaan tulevaisuuden sellaisena, kun se eteen ilmaantuu.

*****

Tämän päivän kolahdus syntyi Mikko Dufvan väitöskirjan (2016,8-9) ensilehtien kolmen yritysjohtajan tarinasta. Olen tulkinnut Dufvaa vapaasti ja soveltanut tarinaa kunnan kontekstiin. Alkuperäinen tarina on luettavissa tämän linkin kautta: Knowledge Creation of Foresight

Postikortti – tulevaisuusportti?

dia1Nykyajan organisaatiot ml. kunnat toimivat globaalissa, muuttuvassa ja ennakoimattomassa ympäristössä, jossa kaikki kilvoittelevat saman haasteen edessä: miten lisätä tehoa, nopeutta, laatua ja innovatiivisuutta kasvattamatta kustannuksia. Tämän päivän organisaatioiden uudistumiskyky edellyttää monenlaista asiantuntijuutta, ja erilaisten intressien yhteensovittamista. Kunnat ovat tavattoman taitavia ratkaisemaan arkipäivän ongelmia ja tuottamaan palveluja, mutta tulevaisuuden kunnan rakentaminen on vaikeaa, kun tulevaisuudesta ei tiedä ja tulevaisuus haastaa perinteiset tulkintakehykset ja valtarakenteet.

Tulevaisuusajattelussa on haasteensa. Yhtäältä voidaan aina väittää että tulevaisuutta koskevat näkemykset ovat huuhaata – höyryihin tuijottelevien noita-akkojen ennustuksia. Toisaalta vain harvassa kunnassa on käytössä sellaisia työkaluja, joiden tukemana tulevaisuusajattelusta voi tulla on osa toimintaa siellä työtään tekevien ihmisten arjessa. Itse ajattelisin että, tulevaisuusajattelu tulee mahdolliseksi, jos neljä ehtoa täyttyy: tulevaisuudesta on oltava kiinnostunut, tulevaisuusajattelua täytyy harjoitella, se pitää nähdä tärkeäksi ja siihen pitää olla lupa.

Kunnille on tarjolla lukemattomia tulevaisuusajatteluun sopivia työkaluja: työpajat, kyselyt, paneelit, henkilöstökokoukset, jne, mutta kaikkein yksinkertaisin tulevaisuustyökalu, jonka avulla voi harjoitella tulevaisuusajattelua on postikortti tulevaisuuteen.

Ajattele ensi joulua ja kirjoita korttiin:

  1. Kannustavat terveiset itsellesi
  2. Konkreettinen lupaus asioiden eteenpäin viemisestä
  3. Asia, jonka haluat saavuttaa tulevaisuudessa ja
  4. Toivomuksen tulevaisuutesi suhteen.

Näin minä kirjoitin itselleni jouluksi 2017…

dia2

Tulevaisuuden kansalaistoimistot?

dsc00964_psSOMA- uudistus (sote- ja maakuntahallinto) etenee. Uutta Keski-Suomen maakuntaa rakennetaan johtoryhmän ja poliittisen ohjausryhmän lisäksi kahdessatoista asiantuntijaryhmässä. Uudistusta monet puhujat tituleeraavat suurimmaksi hallinnolliseksi uudistukseksi elinaikanaan. Olen samaa mieltä. Moni asia on muuttumassa. Vaikka akateemikkojen (mm. Hannu Katajamäki ja Markku Sotarauta) parissa on aikaisemmista uudistuksista kumpuavaa skeptisyyttä hallinnon uudistusprosesseja kohtaan, jaksan olla toiveikas. Ehkä nyt on ajassa sellainen epäjatkuvuuskohta, jossa on valmiutta haastaa vanhat rakenteet ja ”näin meillä on aina ennenkin toimittu” – johtamis-, päätöksenteko- ja palvelukulttuuri.

Suuressa hallinnon myllerryksessä muistan muistuttaa asiakkaasta. Häntä (kansalainen) tai sitä (yhteisö) jota varten palvelua tuotetaan, ei saa unohtaa. Ilolla tervehdin kansalaisraateja ja chatin käyttöön ottoa koskevia aloitteita ja toivon että uudistus onnistuu niin ettei kansalainen huomaa muutosta lainkaan, ainakaan kielteisesti. Silti jaksan kantaa huolta siitä, kuinka kansalaisen palvelunohjaus hoidetaan uudessa hallinnossa ja katoavatko monelle tärkeät lähipalvelut. Sosiaali- ja terveysalalla ollaan laatimassa omia palvelunohjauksen mekanismeja, mutta entä se kaikki muu uuden maakuntahallinnon tuottama palvelutoiminta?

Kataisen hallituskaudella toteutetun valtionhallinnon uudistuksen yhteydessä pienissä ja keskisuurissa kunnissa koettiin lähipalvelujen kato. Verotoimistojen, TE-toimistojen, poliisin lupapalvelun jne. lähipalveluverkko ohentui merkittävästi palvelujen siirryttyä tietoverkkoon, call centereihin ja maakuntien keskuskaupunkeihin. Uudistus vaikutti merkittävästi mm. TE palvelujen saatavuuteen sekä työttömien, että työnantajien näkökulmasta: työttömät asioivat postilaatikon kanssa saadakseen yhteyden palveluneuvojiin, eikä työnantajan äkilliseen rekrytointitarpeeseen löydy ratkaisua kun palvelulinjalle soittamalla.

Soma – uudistus ei tule tuomaan lisää resursseja palvelujen tuottamiseen, mikä tarkoittaa sitä että uusi maakuntahallinto ei tule perustamaan uusia palvelupisteitä maakunnan joka niemeen ja notkelmaan. Kaikki kuitenkin tunnistavat, että tarve henkilökohtaiseen palveluun on olemassa erityisesti muutostilanteen aikana. Palvelutarvetta lisää entisestään se, että maakunnat tulevat toimivat tilaajina ja palvelut ostetaan markkinoilta. Mistä asiakaskansalainen jatkossa tietää, kuka palvelut tuottaa, kuka vastaa laatupoikkeamista, mistä palvelut ovat saatavissa ja mitä edes on tarjolla? Jotain tarttis tehdä.

Kunnat ovat tehneet vuosia yhteistyötä muuttuvan valtionhallinnon kanssa yhteispalvelupisteissä, joissa tuotetaan kunnan oman palveluneuvonnan lisäksi valtion palveluneuvontaa sopimusperustaisesti. Hyvä esimerkki yhteispalvelusta löytyy läheltä Saarijärveltä >>>.  Kokeilussa olivat 2012 – 2015 myös etäpalvelut >>.  VM:n rahoittaman hankkeen aikana kansalaisilla oli mahdollisuus kokeilla asiointia valtionhallinnon asiantuntijan kanssa videoyhteyden kautta. Kokemukset olivat myönteisiä, mutta kokeilu hautautui hallituskauden vaihtuessa.

Kansalaisten lähipalvelutarve on olemassa ja hyviä toimintamalleja on jo kokeiltu yhteistyössä valtionhallinnon ja kuntien kanssa. Olisiko toimintamalleista jotain opittavaa soma-uudistusta silmällä pitäen? Eräässä keskustelussa ehdotin julkisen palvelun front officen perustamista, jossa valtio, maakunta, kunnat ja muut julkiset toimijat (esim. koulutusorganisaatiot) toisivat palvelutarjontansa lähelle kansalaista. Nimeksi voisi tulla vaikka kansalaistoimisto. Kansalaistoimistossa otettaisiin käyttöön etäpalvelukokeilun myönteiset piirteet, kysyttäisiin Saarijärveltä, miten homma kannattaa hoitaa ja sitten vaan tehtäisiin ja maksettaisiin viulutkin yhdessä. Yksin kuntien kontolle en palveluohjausta haluaisi jättää.

 

 

Etätyö katoamassa uuden työn tieltä?

JP Wirta bloggaa LinkedIn’ssä etätyön kuolemasta. Ei hän sitä tarkoita, että työtä ei enää tehtäisi etäältä. Hän tarkoittaa sitä, että työhön liittyvästä puheesta olisi katoamassa paikkaan liittyvä terminologia. Työkalut aika- ja paikkariippumattomaan työhön ovat olleet jo pitkään olemassa.  Työtä voi tehdä milloin ja mistä tahansa.

Vaikka työtä voi tehdä missä ja milloin vain, silti työtä koskevassa puheessa vilisevät termit työhuone ja työn suorituspaikka, eikä fyysisen työpaikan ulkopuolella tehty työ ole mitenkään yleistä edes asiantuntijoiden keskuudessa.

Itselläni on kokemusta etätyöstä. Lyhyen 8 kk projektin aikana työskentelin kotoa käsin ja erilaisissa vuorovaikutusverkostoissa. Fyysisellä työpaikalla kävin n. kerran viikossa henkilöstöpalaverissa. Tulosta syntyi tavoitteiden mukaisesti, mutta silti mielipiteeni uudesta (työpaikan ulkopuolella tehtävästä) työstä jakaa minut kahtia.

Yhtäältä ajattelen, että etäällä tehty työ tehostaisi ajankäyttöä kirjallisten töiden osalta. Toisaalta ajattelen että työpaikan välittömästä vuorovaikutuksesta on niin suuri hyöty tuloksellisen työn tekemisen kannalta, että en luopuisi siitä missään nimessä.

Teoreettisesti lähestyn asiaa systeemiteorian kautta. Ståhlea (2016) mukaillen menestyviä organisaatioita koskevassa systeemiajattelun teoriassa puhutaan iteraatiosta, millä tarkoitetaan aktiivista, runsasta ja  monisuuntaista vuorovaikutusta. Kysymys on siis siitä jatkuvasta ja nopeasta palauteprosessista tai toiminnasta, jonka avulla systeemin tuottama informaatio ja sen tuottamat mallit välittyvät nopeasti kaikkialle systeemiin. Iteraation avulla systeemillä on kyky uudistaa itsensä ja kopioida sisäisiä mallejaan mikrotasolta makrotasolle ja päinvastoin. Jotta iteraatio toimisi systeemissä, on kahden kriteerin täytyttävä: ensinnäkin vuorovaikutuksen on oltava epälineaarista ja toisaalta sen on perustuttava palautteeseen. Iteraatio on dialogista, ei tiedottavaa ja se tekee systeemistä spontaanin ja muutosherkän.

Iteraation puuttumisesta seuraa haasteita sekä etätyöhön, uuteen työhön että tähän perinteiseenkin työpaikalla tehtävään työhön. Jos työyhteisössä viestiminen perustuu asemaan, ratkaisuvaltaan tai organisaatiorakenteeseen, eikä se ole aktiivista, epälineaarista saati vuorovaikutteista, miten ihmeessä iteraation puute voisi korjaantua sillä että työ siirretään pois fyysisestä ympäristöstään tai kadotetaan fyysistä ympäristöä koskeva terminologia puheesta?

En toki väitä, ettei työyhteisöissämme olisi itearaatiota tai kyvykkyyttä keskusteluun. On sitä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että fyysinen läheisyys on yhä edelleen varmin tae ja mahdollisuus epälineaariselle vuorovaikutukselle ja organisaation menestystarinalle.

Lähde: Ståhle Pirjo (2016): Itseuudistumisen dynamiikka – systeemiajattelu kehitysprosessien ymmärtämisen perustana, viitattu 3.1.2017: http://www.stahle.fi/itseuudistumisen_dynamiikka.pdf .

Joululahjaksi valinnanvapaus?

Reformiministerit (Rehula, Vehviläinen, Mattila, Niinistö ja
Grahn-Laasonen) kokoontuivat eilen joululahjavalvojaisiin. Kysyin Tuomas Pöystiltä (sote- ja aluehallintouudistusten projektijohtaja) onko tulossa kovaa vai pehmeää pakettia. Pöysti vastasi minulle, että tulossa on pehmeää turvallisuutta edistävä kova paketti. Kova paketti tulikin. Myöhäisillan tunteina kuulimme  että maakunnat säilyttävät pelastuslaitoksensa ja Kuhmoinen siirtyy Pirkanmaan maakuntaan. Merkittävin paketoiduista kysymyksistä oli kuitenkin valinnanvapauteen liittyvä lakiluonnos. Siitä, edistääkö laki voimaantullessaan pehmeää turvallisuutta, voikin olla montaa mieltä. valinnanvapaus

Alueuudistukseen liittyvää tiedottamista voi kiittää. Alueuudistus.fi – sivuilla on julkaistu valinnanvapauteen liittyvä kalvosarja ja lyhennelmä asiakkaan valinnanvapausmallista. Suosittelen lukemaan ja pohtimaan, mitä tämä tarkoittaa itse kunkin kannalta Periaatteellisesti kannatan asiakkaan valintaoikeuden ja markkinaehtoisen toiminnan vahvistamista. Idealismille ei vaan ole sijaa päivittäisessä toiminnassa, sillä lakien toimeenpano tapahtuu aina epätäydellisessä maailmassa.

Mitä valinnanvapaus minulle tarkoittaa (hyvin suppean tarkastelun pohjalta)?

  • Saan jatkossa valita sote- ja hammashoidon palveluntuottajani kerran vuodessa. Jos en muista tehdä ilmoitusta, se valitaan puolestani.

Voinko vaihtaa, jos olen tyytymätön kertakokeilun jälkeen? Entä jos ilmoitus jää minulta tekemättä? Voidaanko minulle valita palveluntuottaja Laukaasta, ihan vaan sen vuoksi kun siellä on enemmän kapasiteettia. Miten voin olla varma, että tärkeä tieto lääkeaineallergiastani siirtyy palveluntuottajalta toiselle, kun sitten seuraavassa vuodenvaihteessa vaihdan palveluntuottajaa?

  • Voin jatkossa saada sote- tai hammashoidon palveluntuottajan myöntämän maksusetelin, jonka voin käyttää jonkun muun tuottajan yksittäisiin toimenpiteisiin.

On tietysti hyvä asia, että voin itse valita, kuka tuottaa lisäpalveluni, mutta pysyykö kustannuskuri? Kun maakunta toimii jatkossa tilaajan roolissa, eikä sen valvova koura ulotu yksittäisiin maksuseteleihin, tilataanko minulle jatkossa turhia toimenpiteitä tai laboratoriotutkimuksia ihan vaan sen vuoksi, että on kiva tietää tai siksi että potilastietoni (ja aikaisempien hoitojen tai labratulosten tiedot) eivät ole siirtyneet palveluntuottajalta toiselle?

  • Voin myös valita maakunnan sosiaali- ja terveyspalveluiden liikelaitoksen toimipisteen itse, eli asioida maakunnan alueella missä haluan.

Hieno homma, jos liikelaitoksen toimipisteitä tulee muuallekin kuin maakuntamme keskuskaupunkiin, eli lähipalveluni säilyy. Liikelaitos voi muuten tuottaa vain niitä palveluja, jotka eivät ole suoran valinnan (markkinaehtoisesti tuotettuja) palveluja. Jos markkinat eivät pysty palveluja tuottamaan, maakunnan on järjestettävä ne ja yhtiöitettävä toiminta. Tuomas Pöysti muuten totesi Kuntalehden jutussa, että valinnanvapaus tulisi toteutumaan vaan viidessä maakunnassa. Keski-Suomessa lienee syytä varautua siihen että ainakin joissain osissa maakuntaa valinnanvapaus on sitä, että palvelu hankitaan maakunnan omistamalta yritykseltä.

  • Jos sairastun vakavasti tai kun väistämättä vanhenen ja tarvitsen mm. erikoissairaanhoidon palveluja, minut ohjataan paikallisen tuottajan toimesta maakunnan liikelaitoksen palvelujen piiriin. Palvelutarpeestani riippuen minut hoitaa joko maakunnallinen liikelaitos tai maakunnan myöntämällä asiakassetelillä tai henkilökohtaisella budjetilla, joku muu palveluntuottaja.

Palvelutarpeestani päättää siis verkkopalvelu, asiakasneuvoja tai palveluohjaaja. Toivottavasti palveluketju toimii, eikä henkilökohtaista palvelua olla korvaamalla netillä tai puhelimella. Kaikkein eniten pelkään sitä, että esim. syöpäsairaana tai muistihäiriöisenä joutuisin asioimaan jättämällä nettiin, puhelinvastaajaan tai ala-aulan postilaatikkoon yhteydenottopyynnön. Semmoista se meinaan on jo nyt joidenkin palvelujen osalta.

  • Voin esittää toiveita hoitavasta ammattihenkilöstöstä ja toiveeni pyritään toteuttamaan.

Jippikaijee. Jos tämä tarkoittaa sitä, miltä se luettuna vaikuttaa, voin jatkossa pyytää vaihtamaan hammaslääkärini siihen erinomaiseen, miellyttävään ja ammattitaitoiseen mieshammaslääkäriin, jonka luona viimeksi asioin. Samalla tuli silmänruokaa ja homma hoidettua. Eihän tämä vaan pitkällä tähtäimellä johda siihen, että meillä on kahden kerroksen väkeä hoitohenkilöstössä: niitä jotka kyllä osaavat, mutta eivät miellytä ”silmää” ja niitä joilla on koko paketti kunnossa? Totta kai on hyvä asia, että hoitohenkilökunnan voi vaihtaa, jos ei homma toimi tai ei ole osaamista, mutta riskinsä tässäkin. Tiesittekö että Kuubassa sairaanhoitajat jo pukeutuvat minihameisiin tippien toivossa. Minä kuulin tänään.

  • Voin saada hoitoa väliaikaisella asuinpaikkakunnallani.

Perheenjäsenten työskentely eri paikkakunnilla on lisääntynyt työelämän rakennemuutoksen myötä. Voihan se olla tulevaisuutta minunkin perheessäni. Mielestäni on välttämätöntä ja tärkeää tukea työssäkäyviä lisäämällä sosiaali- ja terveyspalveluiden (ml. suun hoito) tuottamiseen liittyvää joustoa. Kiireellistä hoitoa on saatavissa jo tänä päivänä missä tahansa, mutta kiireettömän, vaativan ja pitkäaikaisen hoidon osalta lakiin on tulossa merkittävä muutos. Hoidon sitominen omaan kotikuntaan on ollut järkevää ja perusteltua mitoituksen näkökulmasta, mutta maakunnan ottaessa vastuun sote-palveluiden tuottamisesta, hartiat levenevät oleellisesti ja joustoa on mahdollista lisätä.   

  • Voin hakeutua kiireettömään hoitoon ulkomaille.

Yritin hakea valinnanvapauslaista, sen perusteluista ja  tiivistelmästä lisää tietoa mahdollisuudesta hakeutua hoitoon ulkomaille. Haaveilin tietysti mahdollisuudesta siirtyä suhteellisen pysyvästi Välimeren rannikolle mahdollisista vanhuuden krempoista huolimatta.  Mahdollisuus näyttäisi liittyvän lakiin rajat ylittävästä terveydenhuollosta, jossa lähtökohtana on henkilön oikeus hakeutua hoitoon toiseen Euroopan unioniin tai Euroopan talousalueeseen kuuluvaan valtioon tai Sveitsiin ja saada siitä jälkikäteen korvaus. Laki on ollut voimassa jo 2013, eli varsinaisesti valinnanvapauslaki ei oikeuttamme ole laajentamassa tai rajoittamassa. Jippikaijee ajattelin silti. 

Melkoinen joululahja täytyy sanoa. Ei ollut semmoinen ikävän pehmeä paketti – jonka kummipoikani aikanaan viskasi lattialle kiukkuisena ja huusi äidilleen: ” Ei tämä ole mikään lahja!” Tuli kova paketti  ja niin kuin monen muunkin kovan joululahjan kanssa, tämän parissa riittää askarreltavaa ja keskusteltavaa pitkäksi aikaa. Kun vuosi kääntyy uudeksi ja niitä lupauksia on tapana antaa, toivon että mahdollisimman moni SOMA (sote- ja maakuntahallinto) – uudistuksen valmistelija ja päättäjä lupaa, että se kaikkein tärkein eli asiakas EI unohdu. Uudistuksia on helppo valmistella paperilla, paljon vaikeampi toteuttaa epätäydellisessä maailmassa.

 

 

Länsimetro 1- Guggenheim 0

guggenheim-343659_1920Guggenheimia ei tule. Helsingin kaupunginvaltuusto kaatoi hankkeen äänin 32 – 53. ”Hyvä ettei veronmaksajien rahoja pistetä turhuuksiin”, tokaisee yksi. ”Populismin ja antiamerikkalaisuuden voitto”, tuhahtaa toinen. Guggenheim olisi maksanut 130 M€, josta 80 M€ rahoitusta haettiin Helsingin kaupungilta. Valtion tukea hankkeelle ei myönnetty. Guggenheimia pidettiin riskisijoituksena, jonka tuottamaan matkailutuloon ei uskottu, eikä kaupungin keskustassa sijaitsevaa arvotonttia haluttu antaa kulttuurikäyttöön. Länsimetron rakentaminen sen sijaan etenee, vaikka rakentamiseen liittyvät vaikeudet ovat olleet poikkeuksellisia. Hankkeen kustannusarvio on 1 186 M€, josta valtio kattaa 30 % (356 M€), Helsinki 15 % (178M€) ja Espoo loput. Metron käyttöönoton pitäisi mullistaa Espoon joukkoliikenne siten, että Helsingin Kamppiin kulkevat bussilinjat korvattaisiin pitkälti syöttöliikenteellä metroasemille. Hanke on merkittävä työllistäjä rakentamisaikanaan ja parantaa pääkaupunkiseudun logistiikkaa. Merkittäviä matkailuvaikutuksia tai pysyviä työpaikkavaikutuksia hankkeella ei liene käyttöönoton jälkeen.

Pääkaupunkiseudun kohuinvestointeja koskeva päätöksenteko ja siihen liittyvä uutisointi kertoo karua kieltään siitä, miten haastavaa on erilaisten intressien yhteensovittaminen tulevaisuutta koskevissa ratkaisuissa. Nykyajan organisaatiot, mukaan lukien kunnat toimivat globaalissa, muuttuvassa ja ennakoimattomassa ympäristössä, jossa kaikki kilvoittelevat saman haasteen edessä: miten lisätä toiminnan tehoa, nopeutta, laatua ja innovatiivisuutta kasvattamatta kustannuksia. Monet muutokset tulevat suhteellisen yllättäen ja usein tilaamatta. Kompleksisessa maailmassa myös kuntien on vaan opittava toimimaan uudella tavalla tai edes löydettävä se pienimmän pahan tie jotta niiden toimintakyky tuottaa kuntalaisten peruspalvelut säilyy.

Elämme poikkeuksellisen laajan hallinnollisen murroksen aikaa, sillä Sipilän hallituksen edistämä SOMA (sote- ja maakunta) -uudistus on etenemässä soraäänistä huolimatta kohti lopputulemaansa: SOMA – lakipaketin hyväksymistä eduskunnassa keväällä 2017, väliaikaishallinnon perustamista 1.7.2017 ja uudistuksen voimaantuloa 1.1.2019. Uudistus tulee muuttamaan kuntia perusteellisesti. Sosiaali- ja terveystoimen siirtymisen myötä monen kunnan rahoituspohja romahtaa, sillä myös valtionosuusjärjestelmä muuttuu; sote – valtionosuuksiin perustunut taloudellinen kompensaatio katoaa. 

Kunnallisessa päätöksenteossa tehdään jatkuvasti ratkaisuja yhteisten resurssien käytöstä ja sijoittamisesta kunnan kehittämiseen. Ratkaisut ovat monesti taloudellisesti merkittäviä, mutta niillä on myös arvaamattoman suuri merkitys tulevaisuuden kunnalle ja kuntalaiselle. Päätöksenteon taustalla korostuvat monesti yhtäältä päätöksentekijöiden henkilökohtainen arvopohja (se mistä tulen) ja toisaalta päätöksenteon tueksi tarjoiltava analyyttinen tieto (se mitä tiedän). Koska tulevaisuus on kompleksinen, globaali ja ennakoimaton, sen mistä tulen ja sen mitä tiedän rinnalle pitäisi hyväksyä kolmas  arviointiperuste. Päätöksiä tulisi arvioida sen perusteella, minne tahdomme mennä.

Jämsän kaupunginvaltuusto tulee lähiaikoina käsittelemään Jämsän kaupungin uutta strategiaa ja naulaa samalla näkemyksensä siitä, minne Jämsän kaupunki tahtoo mennä. Kaupungin strategian luonnokseen on kirjattu  kolme kulmakiveä:

Elinvoima: Luomme Jämsään hyvät edellytykset uusien työpaikkojen syntymiselle ja houkuttelemme uusia yrityksiä aktiivisesti. Huolehdimme olemassa olevista yrityksistä ja työpaikoista.

Sujuva arki: Järjestämme ja tuotamme palvelut asiakaslähtöisesti, resurssiviisaasti, ennakoivasti ja kokonaistalous huomioiden.

Verkostot: Teemme työtä yhteistyöverkostoissa ja luomme uusia kumppanuuksia. Kehitämme verkosto-osaamista ja laajennamme myönteistä Jämsäkuvaa. Olemme näkyviä ja aktiivisia sosiaalisessa mediassa ja edistämme digitaalisten työvälineiden käyttöönottoa. Osallistamme kuntalaiset ja sidosryhmät vuorovaikutteisuuteen.

Kun yhteinen tavoite on pian asetettu, alkaa tekemisen aika. Toivon yhteinen tavoite näkyy tekoina jokaisella työpaikalla, turuilla ja toreilla, mutta myös päätöksissä SOMA – uudistuksista ja muista muutoksista huolimatta.  

Hyvää tulevaisuutta ei voi ratkaista tekemällä yksittäisiä hyviä päätöksiä ja niitä korjaavia päätöksiä, vaan tulevaisuuden johtaminen on yhteisöllistä puuhaa. Yhteinen visio tulevaisuudesta on yhteisön voimaannuttava työkalu, joka tekee ihmisistä proaktiivisia, sitouttaa heidät sen toteuttamiseen ja samalla vahvistaa myös yksilön omaa menestystarinaa. Visionäärinen johtaminen perustuu vuorovaikutukselle ja yhteisön jäsenten ajatusten, tunteiden ja tahdonvoiman tuomiseen yhteiselle areenalle. Jämsän kaupungin uusi strategia tulee olemaan merkittävä avaus visionäärisen johtamisen suuntaan, sillä tulevaisuus luvataan tehdä yhteistyössä, kumppanuudessa ja sekä kuntalaiset että sidosryhmät sitouttaen.

Minä olen jo käärinyt hihat, koska aloitetaan?