Työminä ja kotiminä – sama vai eri asia? Jääkö ne työt työpaikalle vai jatkuuko työn suorittaminen kotioloissa? Olen monesti miettinyt tehtävän työn vaikuttavan ainakin itsellä siviilielämässäkin. Aiemmassa ammatissa sininenäisiä kohdatessani huomasin pohtivani, onko se COPD:tä vai sydämen vajaatoimintaa. Sittemmin pohdinnat ovat lisäopintojen myötä ja ammatin vaihtuessa siirtyneet enemmän työturvallisuuden puolelle ja ylipäätään työhyvinvoinnillisten asioiden tarkkailuun.
Hammaslääkärin tuolissa tennarit vinossa makoillessa oli kieltämättä lähes ahdistavaa huomata hoitajan perehdytyksen jääneen puolitiehen. Tunne meni lähes myötähäpeän puolelle, kun seurasi tavaroiden hakua lähes yksi kerrallaan varastosta. Se siitä ennakoinnista.
Pulikoidessa kylpylässä ei välttämättä uimahallin työturvallisuusasiat olisi olleet niitä päällimmäisiä pohdittavia, vaan olisi voinut nauttia vain veden rentouttavasta voimasta pohjoisen eräreissun päätteeksi. Koska tuoreessa muistissani oli työterveyshuoltomme kanssa tehty työpaikkaselvitys omaan uimahalliimme, en kieltämättä voinut olla pohtimatta, oliko tässä paikassa uinninvalvojilla erillinen ilmanvaihto valvomotilassa ja millaiset kemikaalipitoisuudet ilmassa olikaan.
Ravintolan painavia lautasia siirrellessä ajatus kiertyi tarjoilijoiden käsien rasitukseen. Kuinka raskaita nämä ovatkaan pinoina käsiteltäessä? Eikö ollut kevyempiä saatavilla vai ajoiko lautasten ulkonäkö henkilöstön työturvallisuuden ohi?
Hätäpoistumistien puute pikkukahviossa ja työntekijä yksin, apua. Rengasliikkeessä riittävillä varoitusmerkeillä varustetun liimapullon sisältöä sormissaan pyörittelevä työharjoittelija sai jo hikoiluttamaan. Miksi ihmeessä ne päästivät minut asiakkaana tänne korjaamotiloihin? Olisi jäänyt tuokin näkemättä… No, en malttanut olla pyytämättä henkilökuntaa ohjaamaan oppilasta oikeaoppisiin menetelmiin.
Rengasliikkeessä jälleen. Pulttipyssy on sitten kätevä, mutta kovaääninen. Kysäisy työntekijältä, että eikö kannattaisi suojata kuulonsa tuota käyttäessään? Vastaus huutamalla: mitä, sanoiksää jotain? Siis myöhäistä, ajattelen.
Kaupan eteisessä olen joskus joutunut kiihdyttämään vauhtia, kun hiekanpoistoa on tehty pölypilven keskellä harjalla lakaisemalla. Eikö niillä ole imuria? Ehkei sentään tässä hiekkamäärässä altistu kvartsin myötä silikoosille, mutta eihän tuollainen pölyn hengittely ole kenellekään hyväksi.
Kampaajalle hivenen etuajassa mennessä huomasin hänen tulevan paikalle nieleskellen viimeisiä paloja eväsleivästään, voi veljet. Moka. Tuli estettyä etuaikailemalla hänen ruokataukonsa.
On tässä siviilihistoriassa työntekijä pitänyt ihailtavalla tavalla oikeuksistaan huoltakin läsnä ollessani. Kymmenisen vuotta takaperin lastasin kesäkalusteita kesätyöntekijän ja varsinaisen työntekijän kanssa auton kyytiin. Kesätyöntekijä lähti kävelemään pois työmaalta karvanopilla varustetun bassolla kulkevan Corollan saapuessa myymälän pihaan. Myyjä hänen peräänsä huutamaan, että minnekäs menet kesken?
– Syömään. Mun ruoka tuotiin justiin, oli reipas vastaus.
Lisäämättä myyjän atomeiksi räjähtämisen toteutumista (luetaan: akuuttia stressireaktiota) nielin huvitukseni ja kiitellen poistuin paikalta saatuani kalusteet mukaani.
Työkenkieni pohjan katkettua vajaan kuukauden käytön jälkeen vein niitä takaisin liikkeeseen. Myyjä kertoi pokkana halkeaman kuuluvan kengän rakenteeseen. Nopeasti selvisi, että näkemys on vahvasti myyjälle todellinen eikä piilokamera. Välttääkseni myyjän psykososiaalista kuormitusta esitin asiallisia kysymyksiä: Ahaa, no miksiköhän näissä ei uutena jo ollut tätä rakenteellista juttua tai miksi toisessakin ei ole? Tai noissa hyllyssä olevissa? Koska kysymykseni eivät saaneet toivottua muutosta myyjän suhtautumisessa, jouduin pyytämään hänen hakemaan toista myyjää paikalle, jotta tilanne ei vallan kuormituksen puolelle olisi mennyt.
Tämän perusteellako voi todeta, että me voimme lähteä töistä mutta työ ei lähde meistä?
Jämsä bloggaa 